sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Tuhatkolmesataa kilometriä

Tästä viikko eteenpäin.

Ja kuukausia suunniteltu, ja puhuttukin reissu alkaa.

Onko järkeä lähteä viikoksi tien päälle 7, 11 ja 13 vuotiaiden kanssa, siitä voi olla toistakin mieltä. Nissanin keula kuitenkin osoittaa pohjoisia, mutkaisia, vuorisiakin teitä yli 1300 kilometrin verran.

Maisemat. Niitä lähinnä lähdemme katselemaan. Ja kun tila on mikä on, ei ole lainkaan varmaa että enää ensi kesänä autoilemaan pääsisimmekään.

Otan siis tuon viikon ainoastaan mahdollisuutena. Uusille asioille ja kokemuksille. Ja yhdessä olemiselle tyttärien kanssa.

Niin kauan kun vielä jaksan ja niin kauan kun on vielä mahdollisuus.

torstai 31. toukokuuta 2018

Tunteiden viikko

Pienimmällä oli viimeinen eskaripäivä.

Täynnä tunteita siis ollut, tämä viikko. Niin pienellä kuin isommillakin. Itku silmässä, ja välillä nauraen, ovat tarhan tädit viime päivät menneet.

Ja minäkin. Myönnän.

Kahdeksan vuoden ajan, kaikkia kolmea yhtä aikaa, kahta kahdestaan ja puolet siitä pelkästään tuota pienintä - samaan taloon. Se on pitkä aika. Ei siis ihme että täynnä tunteita.

Lähinnä kiitollisuutta.

Siitä että ovat omalta osaltaan ottaneet osaa noiden kolmen kasvattamiseen. Opastaneet ja opettaneet ja tarvittaessa niille olkapäätä tarjonneet. Pitäneet huolta.

Siksi varmaan osin haikeus ja osin tyytyväisyys. Ja itku silmässä.

Ja samalla kun vuodet on kuluneet tuolla pienimmällä, on isoin astumassa yläkoululaiseksi ja keskimmäinenkin jo viidesluokkalaiseksi.

Kasvaahan ne, väistämättä. Ja vaikka porukalla kompuroimme taas kohti uutta ja erilaista, en aio itseäni ihan tarpeettomaksi vielä julistaa.

Vaan koitan oppia siinä mukana ja jatkaa iloitsemista siitä kun ne itsekin koko ajan oppivat.



perjantai 18. toukokuuta 2018

Aikakauden loppu

Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.

Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.

Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.

Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.

Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo  eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.

Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.

Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.

Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.

Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.

Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Nurinkurin-päivä

Menin hakemaan eskarilaista.

Yksi tarhan tädeistä (suonette anteeksi kaikki itseäni nuoremmat päiväkodeissa työskentelevät) istui nuorempien välipalapöydässä paita väärinpäin yllään.

Meinasin asiasta mainita, koska tuttuhan täti on, jo kahdeksan vuoden ajalta kun kolme tytärtäni, osin yhtä aikaa ja osin vuorollaan ovat samaisessa päiväkodissa kasvaneet.

Seuraavassa huoneessa oli läjä vieläkin pienempiä ihmisenalkuja. Ja silmiini pisti ainakin yksi kirkkaanvärinen peruukki ja lisää väärin päin päällä olevia vaatteita. Kolmannessa huoneessa, siinä missä eskarilaiset omenoitaan puputtivat, istui omani täti pyjamassaan, lapset vaatteet väärinpäin, osa naamiaispuvuissa ja osa kasvot maalattuina.

Ja ainakin omani silmistä paistoi ilo ja riemu.

Mietin taas, kuinka onnellinen olen saanut olla siitä, että akkalaumani on saanut siellä olla. Oppimassa ja leikkimässä, liikkumassa, näyttämässä ilojaan ja surujaan. Ja kasvamistaan.

Ja kuinka tyytyväinen olen vuodesta toiseen ollut siitä, että laumaa on ollut opettamassa, leikittämässä ja liikuttamassa suuri määrä ammattilaisia. Silti osoittaen ymmärrystä ja empatiaa, kovuuttakin tarvittaessa. Omalta, ajoin isoltakin osaltaan vaikuttamassa siihen millaisiksi tyttäret ovat kasvaneet ja ovat kasvamassa.

Seuraavan kerran kun joudun lukemaan päiväkodeissa työskentelevien ihmisten ahdingosta, tulen taatusti muistamaan väärinpäin puetut vaatteet, värikkäät peruukit ja pyjamissaan istuvat kasvatuksen ammattilaiset.

Sellaisen vaikutuksen ovat minuun tehneet, nämä nykyiset ja lukuiset aiemmatkin.

Enkä osaa tämän enempää kiitollisuuttani heitä kaikkia kohtaan osoittaa. Tai ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja sanon tämän saman silloin kun viimeinen tarhapäivä koittaa.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Tarralenkkarit

Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.

Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.

Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.

Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.

Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.

Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.

Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.