keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Katoava moraali

Moraali.

Tuo ilmeisesti tunnetason asia, joka ohjaa ihmisen tekemisiä, tai ainakin pitäisi ohjata, tuntuu olevan tätä nykyä kateissa melko monilta. Varmasti ihan tavan tallaajiltakin, mutta erioten niiltä joilla sen pitäisi olla kova.

Poliitikkojen moraaliin en tässä mene, sen verran pitkää tarinaa siitä syntyisi.

Mutta sanonpa vaan omat terveiseni Kittilään, että miten meni omasta mielestä? Olisiko ollut aihetta reagoida aikaisemmin? Tai olisiko moraalin ja ihmisen oikeistajun mukaista viimeistään nyt vetäytyä?

Vai jatkammeko otsikoille ja artikkeleille naureskelua?

Jos ihmisellä menee usko päättäjien sekä virkamiesten tapoihin toimia, puhumattakaan yhden valtakunnan suurimman lainvalvojan toimista, mitä silloin pitäisi tehdä? Miten pitäisi ajatella?

Sairaiden, vähäosaisten, opiskelijoiden, lasten?

Kaikkien niiden, joita moraalittomuus, arvojen puute,  koskettelee entistä kovemmalla kädellä päivästä toiseen.

Miten pitäisi ajatella?

Sen kun joku minulle kertoisi, saattaisi osaltaan auttaa uskomaan, edes vähän, ihmisen hyvyyteen, oikeudentajuun ja moraaliin.

Toivotonta?

maanantai 9. lokakuuta 2017

Urheilun vai kuntalaisten ehdoilla?

Olen viime aikoina, jälleen kerran, ajautunut keskusteluihin kaupunkimme rahankäytöstä. Kaupunkimme, jonka kouluissa lapset sairastelevat sisäilmaongelmien vuoksi samalla kun rahaa tuntuu löytyvän asioihin, joita ilmankin kaupunkilaiset pärjäisivät.

Keskusteluissa on yleensä ollut kyse uimahalliin liittyvät asiat. Mihin halli tulisi rakentaa? Kuka maksaa ja mitä maksaa? Pitääkö hallin tuoda kävijöitä kaukomailta vai tulisiko hallin palvella ensisijaisesti kuntalaisia?

Tätä kirjoitettaessa käytössäni on kaksi faktaa: Se, että uimahallin rakentamispaikasta ei ole olemassa päätöstä sekä se, että Santasport, siis taho joka haluaisi hallin ns. itselleen, tulee tänään saamaan 200 te kaupungin rahaa hankesuunnittelua varten.

Vähän ristiriitaista...

Tulee uusi uimahalli mihin tahansa, tulisi suunnitelmissa ottaa ensisijaisesti huomioon paikalliset käyttäjät - koululaiset, eläkeläiset, paikalliset uimaseurat - eikä elätellä fantasioita Santasportin tulevaisuudesta ainakaan kansainvälisen huippu-urheilun keskuksena.

Olen lisäksi ymmärtänyt, että kaupunki suunnittelee Santasportin hankkimista suoraan omistukseensa. Varmasti ihan hyvä ajatus, varsinkin jos sillä saadaan varmistettua liikunta-alan koulutuksen säilyminen Rovaniemellä.

Mutta järkeeni ei mahdu se, miksi asiasta uutisoidessa piti tuoda esille jääurheilu, sen käyttömaksut ja kaupungin jääurheilulle antama taloudellinen tuki. Eikö kaupunki jo takavuosina tukenut hallia käyttäviä ottamalla haltuunsa hallin velkoineen päivineen? Eivätkö muiden lajien harrastajat tarvitse lisää tukea? Mikä tekee jääurheilusta jotain toista lajia paremman?

Ja ei, vastaus ei ole se, että jääurheilu on kallista. Sitä se aina on ollut ja kyse on harrastajien ja ennenkaikkea harrastajien vanhempien valinnoista. Olen siinä mielessä pikkuisen outo, että uskon kaikessa tasa-arvoisuuteen. Kaupunki jossa toista tuetaan enemmän kuin toista ei ole hyvä kaupunki...

Ja mitä tulee alussa mainitsemieni keskusteluiden tasoon, olen jälleen törmännyt kokoomuslaisen entisen urheiluvaikuttajan alentavaan tapaan kommentoida muiden keskustelijoiden mielipiteitä.

Kaikentietävät toistensa alentajat alkavat onneksi olla jo historiaa.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Kaksi ilman kolmatta

Vanhenen.

Enkä sille mitään voi.

Yksi varmoista vanhenemisen merkeistä on se, kun lääkärissä asioidessa tulee tunne että onkohan sillä vanhempiensa lupa harjoittaa lääketiedettä.

Tai sitten se, kun kaupan kassalla kuulet itseesi viitattavan "setänä". Tai se, kun jonnet ihmettelevät kavereilleen että "katokato tuo vanhaki juo patteryä".

Ja se, kun tyttäristä vanhin luokkaretkelle lähtiessään kysyy "onko isi pakko soittaa?"

Nyt istun - ei - vaan löhöän sohvalla ja toisella korvalla kuuntelen kahden paikalla olevan touhuja.

Ja ehkäpä hieman kauhistelen tulevaa. Osaanko päästää irti? Jos, niin miten siitä selviän? Ja kyllä, osaan ja selviän, näin minulle on sanottu...

Kun tulee aika, jolloin jää kaksi ilman kolmatta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Vaimoainesta

Meidän perheessä on ymmärretty tuon tasa-arvon päälle. Oikein viimeisen päälle.

Ja ennenkuin oletat, sanon että en, en ole nyrkin ja hellan välissä. Vaan vapaaehtoisesti ja ajoittain jopa innolla.

Olen siis vaimoainesta, en luojan tai kenenkään muun taivaallisen, vaan kahdeksan vuoden takaisen, naamaani iskeytyneen meteoriitin ja neurologisen sairauden armosta.

Nauratti kun rouva lähti metsästysseuran kämpälle lihanleikkuuseen ja itse jäin sohvalle katsomaan kun Trinny ja Susanna laittoivat ruotsalaisia naisia uuteen kuosiin.

Lihaa leikkasivat, rouva ja ukkelit, pari sataa kiloa pakkaseen. Ja jahtia on vielä jäljellä.

Että näin meillä. Väärinpäin? Ei, ja en vaihtaisi vaikka pakotettaisiin.




torstai 14. syyskuuta 2017

Koulupäivässä parasta

Tietyt asiat näköjään säilyvät vuodesta toiseen. Ja itsekin olen jo siinä iässä että pystyn (tai joudun) sanomaan, että säilyy sukupolvelta toiselle.

Kuten koululaisen tuntema vastenmielisyys kesäkeittoa kohtaan.

Ongelmanahan kesäkeitto kouluruokailussa ei ole kovinkaan suuri. Mittakaavaltaan sieltä pienimmästä päästä, sellainen ensimmäisen maailman ongelma.

Itse, silloin kauan sitten, en voinut sietää kesäkeittoa. Ja ainakin silloin, kauan sitten, koulun ruokalan pöydässä istuttiin niin kauan kunnes keittäjän annostelema lautanen oli tyhjä.

Tai itkettiin ja istuttiin.

Nyt, kuudesluokkalaiseni piti koulujen väliseen yleisurheilukilpailuun osallistumisessa parhaana sitä, ettei tarvinnut tänään kesäkeittolautasta tuijotella.

Uskallan väittää, että vaikka kesäkeitto jätettäisiin kokonaan koulujen ruokalistoilta pois, ei suomalainen kulinarismi kokisi kovinkaan suurta kolausta.

Ja jos nyt aiot vedota kasvatukseen tai erilaisiin ruokiin ja makuihin tottumisella, mieti kuinka monta kertaa itse olet kesäkeittoa kotonasi valmistanut.

Aivan!

Kiitos Twitter/@Paivi65 kun annoit sysäyksen tälle muistelulle. Annan sinulle sen anteeksi :)