tiistai 10. huhtikuuta 2018

Tarralenkkarit

Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.

Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.

Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.

Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.

Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.

Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.

Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.


lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pitkät viikonloput

Näillä kymmenillä erilaiset juhlapyhät, uskonnolliset tahi ei, ovat aika lailla erilaisia kuin aiemmin.

Lasten juhliksi ovat ainakin minun mielessäni muuttuneet, joulu, vuoden vaihtuminen, pääsiäinen ja juhannuskin.

Sellaisiksi, että koitan tehdä niille jotain erilaista, mitä muistaisivat pidemmänkin ajan päästä. Ei vain pelkästään seuraavaan sunnuntaihin saakka. Vaikeaa, olo kun on mitä on, sairauden mennessä kuvitteellisella seurantaan tarkoitetulla asteikolla ylös ja alas, sivullekin.

Eli pääsiäispupu ensi yönä munia piilottakoon, jättäköön lapun jossa pienimmälle selittää tuntevansa koiralauman jäsenet jo niin hyvin etteivät haukkuneet. Varokoon piilottelemasta kahvinkeittimeen tai pesukoneeseen. Sellainenkin saattaa olla mahdollista, näin minulle eilen kuusivuotiaan innolla kerrottiin. Ja varoiteltiinkin.

Kun elämä on muuttunut yhdeksi pitkäksi viikonlopuksi, ei pitkä viikonloppu normaalista elosta poikkea.

Muutoin kuin suklaisille munille piilopaikkoja huonolla mielikuvituksella suunnitellen.



torstai 15. maaliskuuta 2018

Oppisiko pehmeämmäksi

Välillä tunnen olevani paska vanhempi.

Pitäisi jaksaa, kaiken muun keskellä touhuta ja leikkiä. Keksiä järkevää tekemistä kolmikolle. Kommunikoida muutenkin kuin kysymyksin, tiuskien tai huutamalla.

Ja kun kolmikosta kukaan ei ole toisensa kaltainen, ovat nuo kolme tapaa ihan liikaa käytössä.

Yksi, melkein teini, tiuskii ajoittain ja vaikka tiedän ettei saisi, tiuskin ajoittain takaisin. Toinen, riski kymmenvuotias on suurimman osan ajasta ajatuksissaan ja rystyset punaisina minä koittamassa puristaa siitä ulos kokonaisia virkkeitä parin sanan lausahduksien sijaan.

Ja tuo pienin on vielä sen verran pieni että se elää hetkessä. Usein ajattelematta mitä toinen käsi tekee samaan aikaan kun toinen käsi on jo ihan toisaalla. Ja aivot jo suunnittelemassa kolmatta ihan yhtä tärkeätä juttua.

Koita siinä sitten toimia jollain tavalla välimaastossa, valtakunnansovittelijana valtakunnankanslerin asemasta. Sanon että vaikeaa on.

Huutaminen on liian helppoa, liian nopea ratkaisu kuhunkin tilanteeseen. Kun vielä oppisi, ja jotenkin oikealla tavalla pehmenisi.

En minä nyt ihan koko ajan täällä kuitenkaan karju. Mutta vähänkin on liikaa.

Koska haluan että ne minusta välittävät vielä jatkossakin. Silloinkin kun olemassaoloni ei enää niille ole niiden oman olemassaolon ehto.

torstai 8. maaliskuuta 2018

Outo tapaus

Ihminen, ainakin suomalainen, on aika outo tapaus.

Kun tuntuu ettei toista ihmistä osata ottaa lainkaan huomioon, ei osata asettua kanssaihmisen asemaan, miettimään sitä mikä saattaisi olla naapurillekin hyväksi. Eikä pelkästään itselle.

Outo tapaus ajattelee, että jos en minäkään niin ei sitten muutkaan. Kun outo tapaus on joskus joutunut kärsimään ja kärvistelemään niin oudon tapauksen mielestä kenenkään ei koskaan tule päästä helpommalla, saatana.

Outo tapaus valitsee itselleen sopivia ajattelumalleja ja puolustaa niitä vaikka hautaan saakka. Ei puhettakaan että voisi edes hiukkasen avata outoa mieltään ja ottaa sinne ajatuksenripauksen toisen mielipiteestä.

Tai antaa sen toisen edes olla sitä omaa mieltään.

Oudon tapauksen mielestä elämä on pelkkä sarja omia valintoja jotka johtavat nykytilaan. Outo tapaus ajattelee, että oma moka, mitäs läksit, oma valintasi... Kykenemättä uhraamaan ajatustakaan sille että joku ei valitse vaikkapa joutua onnettomuuteen tai valitse esimerkiksi sairastua.

Toivon sydämeni pohjasta outojen tapausten vähenevän, muuttuvan solidaarisemmiksi, oppivan ottamaan lähimmäisensä ja heidän elämäntilanteensa ja olosuhteensa huomioon.

Ja jos johonkin olemassa olevista jumalista uskoisin, niin voisin vaikka vannoa jonkun niistä nimeen että omat tulevaisuuden tekijäni koitan opettaa elämään toisin.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Kaikilla on yhteinen tulevaisuus

Suomea pidetään hyvänä ja tasa-arvoisena maana asua. Tai ainakin me suomalaiset tunnumme itsellemme niin uskottelevan.

Kaukaa katsottuna varmasti onkin, hyvä ja tasa-arvoinen. Mutta päivästä toiseen löytyy asioita, niin isoja kuin pieniäkin, joiden kertoma sanoma kertoo kaikkea ihan muuta.

Isossa mittakaavassa nainen on edelleen - siis vuonna 2018 - aivan eri asemassa kuin mies. Siitä esimerkkinä vaikkapa keskustelu raiskauslain muuttamisesta. Media täyttyy setämiehistä kertomassa siitä miten naisella on hyvä ja turvallinen olla. Setämiehet kun eivät joudu elämään pelko takaraivossaan siitä miten lapset ja nuoret pärjäävät.

Ja entäpä taloudellinen tasavertaisuus? Tottakai joillain on enemmän kuin muilla. Jotkut tekevät itsensä eteen enemmän kuin joku muu. Mutta yhteiskunnan silmissä kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia.

Rikkaan lapsella on paremmat edellytykset saada niin sanottu hyvä koulutus. Toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta puhutaan paljon, mutta tekoja sen eteen näkyy vähän. Ja ei peruskoulukaan täysin maksuton ole. Aina on retkiä, näytöksiä ja teemapäiviä joita jotkut joutuvat jättämään väliin ihan vaan siksi ettei rahat niihin riitä. Ja niitä, joiden lapset eivät saa käyttöönsä oppikirjoja koska aineen opettaja varaa kirjat aina omalle luokalleen.

Enkä ala tässä paasaamaan siitä miten eri värinen ihminen ei saa osakseen sellaista kohtelua joka edes liippaisi läheltä inhimillisyyttä.

Sanonpa vain että suomalaisten pitäisi osata katsoa yhteisiä asioita kauempaa, toisilla silmillä, ottaa huomioon itsensä lisäksi myös toiset, toisten lapset ja kaikkien yhteinen tulevaisuus.