perjantai 18. toukokuuta 2018

Aikakauden loppu

Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.

Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.

Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.

Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.

Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo  eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.

Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.

Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.

Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.

Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.

Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Nurinkurin-päivä

Menin hakemaan eskarilaista.

Yksi tarhan tädeistä (suonette anteeksi kaikki itseäni nuoremmat päiväkodeissa työskentelevät) istui nuorempien välipalapöydässä paita väärinpäin yllään.

Meinasin asiasta mainita, koska tuttuhan täti on, jo kahdeksan vuoden ajalta kun kolme tytärtäni, osin yhtä aikaa ja osin vuorollaan ovat samaisessa päiväkodissa kasvaneet.

Seuraavassa huoneessa oli läjä vieläkin pienempiä ihmisenalkuja. Ja silmiini pisti ainakin yksi kirkkaanvärinen peruukki ja lisää väärin päin päällä olevia vaatteita. Kolmannessa huoneessa, siinä missä eskarilaiset omenoitaan puputtivat, istui omani täti pyjamassaan, lapset vaatteet väärinpäin, osa naamiaispuvuissa ja osa kasvot maalattuina.

Ja ainakin omani silmistä paistoi ilo ja riemu.

Mietin taas, kuinka onnellinen olen saanut olla siitä, että akkalaumani on saanut siellä olla. Oppimassa ja leikkimässä, liikkumassa, näyttämässä ilojaan ja surujaan. Ja kasvamistaan.

Ja kuinka tyytyväinen olen vuodesta toiseen ollut siitä, että laumaa on ollut opettamassa, leikittämässä ja liikuttamassa suuri määrä ammattilaisia. Silti osoittaen ymmärrystä ja empatiaa, kovuuttakin tarvittaessa. Omalta, ajoin isoltakin osaltaan vaikuttamassa siihen millaisiksi tyttäret ovat kasvaneet ja ovat kasvamassa.

Seuraavan kerran kun joudun lukemaan päiväkodeissa työskentelevien ihmisten ahdingosta, tulen taatusti muistamaan väärinpäin puetut vaatteet, värikkäät peruukit ja pyjamissaan istuvat kasvatuksen ammattilaiset.

Sellaisen vaikutuksen ovat minuun tehneet, nämä nykyiset ja lukuiset aiemmatkin.

Enkä osaa tämän enempää kiitollisuuttani heitä kaikkia kohtaan osoittaa. Tai ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja sanon tämän saman silloin kun viimeinen tarhapäivä koittaa.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Tarralenkkarit

Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.

Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.

Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.

Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.

Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.

Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.

Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.


lauantai 31. maaliskuuta 2018

Pitkät viikonloput

Näillä kymmenillä erilaiset juhlapyhät, uskonnolliset tahi ei, ovat aika lailla erilaisia kuin aiemmin.

Lasten juhliksi ovat ainakin minun mielessäni muuttuneet, joulu, vuoden vaihtuminen, pääsiäinen ja juhannuskin.

Sellaisiksi, että koitan tehdä niille jotain erilaista, mitä muistaisivat pidemmänkin ajan päästä. Ei vain pelkästään seuraavaan sunnuntaihin saakka. Vaikeaa, olo kun on mitä on, sairauden mennessä kuvitteellisella seurantaan tarkoitetulla asteikolla ylös ja alas, sivullekin.

Eli pääsiäispupu ensi yönä munia piilottakoon, jättäköön lapun jossa pienimmälle selittää tuntevansa koiralauman jäsenet jo niin hyvin etteivät haukkuneet. Varokoon piilottelemasta kahvinkeittimeen tai pesukoneeseen. Sellainenkin saattaa olla mahdollista, näin minulle eilen kuusivuotiaan innolla kerrottiin. Ja varoiteltiinkin.

Kun elämä on muuttunut yhdeksi pitkäksi viikonlopuksi, ei pitkä viikonloppu normaalista elosta poikkea.

Muutoin kuin suklaisille munille piilopaikkoja huonolla mielikuvituksella suunnitellen.



torstai 15. maaliskuuta 2018

Oppisiko pehmeämmäksi

Välillä tunnen olevani paska vanhempi.

Pitäisi jaksaa, kaiken muun keskellä touhuta ja leikkiä. Keksiä järkevää tekemistä kolmikolle. Kommunikoida muutenkin kuin kysymyksin, tiuskien tai huutamalla.

Ja kun kolmikosta kukaan ei ole toisensa kaltainen, ovat nuo kolme tapaa ihan liikaa käytössä.

Yksi, melkein teini, tiuskii ajoittain ja vaikka tiedän ettei saisi, tiuskin ajoittain takaisin. Toinen, riski kymmenvuotias on suurimman osan ajasta ajatuksissaan ja rystyset punaisina minä koittamassa puristaa siitä ulos kokonaisia virkkeitä parin sanan lausahduksien sijaan.

Ja tuo pienin on vielä sen verran pieni että se elää hetkessä. Usein ajattelematta mitä toinen käsi tekee samaan aikaan kun toinen käsi on jo ihan toisaalla. Ja aivot jo suunnittelemassa kolmatta ihan yhtä tärkeätä juttua.

Koita siinä sitten toimia jollain tavalla välimaastossa, valtakunnansovittelijana valtakunnankanslerin asemasta. Sanon että vaikeaa on.

Huutaminen on liian helppoa, liian nopea ratkaisu kuhunkin tilanteeseen. Kun vielä oppisi, ja jotenkin oikealla tavalla pehmenisi.

En minä nyt ihan koko ajan täällä kuitenkaan karju. Mutta vähänkin on liikaa.

Koska haluan että ne minusta välittävät vielä jatkossakin. Silloinkin kun olemassaoloni ei enää niille ole niiden oman olemassaolon ehto.