Sormien näppäryyden ja suurinpiirtein pystyssä pysymisen taidon katoaminen tässä iässä ottaa aikasesti päähän.
Rusetin tekeminen muuttui hankalaksi jo vuosi sitten, voimat sormista ja käsistä alkoivat vähentyä sitäkin aiemmin. Kroppa ei tottele, horjun ja horjahtelen, kaatuilenkin. Refleksit ovat vielä jossain olomuodossa olemassa joten kaatuilu ei onneksi jokapäiväistä ole. Mutta kuinka kauan, edes jossain olomuodossa. Pikkuisen pelottavaa.
Kävin päivänä eräänä taas jonkinlaisen lääkärin vastaanotolla. Asiallinen, osaava, ei siinä mitään. Piikinkin osasi pistää paremmin kuin aikaisempi erikoistuva. Määräsi tutkimuksia.
Luulin kirjoittaneeni osaston sihteerin antamiin ajanvarauslappuihin omia muistiinpanoja, koska vähän sitä sun tätä siitäkin tutkimuksesta piti muistiin laittaa. Siis kirjoitin, mutta jälkeenpäin en saanut mitään selvää. Viivantapaisia, eri asennoissa, jonossa kylläkin.
Mutta täysin lukemattomissa.
Kivut ovat jossain määrin aisoissa, opiaatit auttaa. Paitsi se vuosi sitten oululaisen kirurgin rikkoma olkapää, siihen ei auta sitten niin mikään.
Pahinta on kuitenkin se, että olen alkanut huomata tyttärien käyttäytyvän minua kohtaa pikkaisen eri tavalla. Tai ainakin kahden vanhimman. Tuntuu että varovat. Eivät pyydä kuten ennen. Ovat muuttuneet avuliaimmiksi ja oma-aloitteisimmiksi. Pieninkin jopa.
Mutta kun tyttäristä vanhin, aina kun sen vaikkapa äidillensä taas viikoksi vien, sen katse on niin äärimmäisen huolestunut. Sellainen johon on vaikea vastata, katsoa takaisin. Koitan vain hymyillä ja kättä heilauttaa. Itkut jätän autoon.
Ei kai ole kohta 14-vuotiaan asia myötäelää isänsä sairautta.
Ei vielä ainakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti