Sairastuin saabismiin.
Aluksi taudinkuva oli käsittääkseni normaali: en tuntenut oloani mitenkään oudoksi tahi erilaiseksi, ajattelin jopa ettei kyseistä sairautta ole olemassakaan.
Naurahtelin minua varoittaneille ihmisille, en ottanut asiaa paremmin tuntevien varoituksia taudista ja sen vakavuudesta, salakavaluudestakin, todesta.
Nyt ymmärrrän, ja kaduttaa.
Oireet pahenivat pikkuhiljaa. Ensin muutaman kerran joitain kymppejä pikkuosiin, luulin pitäväni sairauden kurissa. Sitten satanen pakoputkeen ja toinen jarruihin - kielsin edelleen, en uskonut, taistelin vastaan ja kuvittelin pärjääväni.
Lopulta iski akuutti vaihe. Saabismi tuntui vievän kaiken voimani, yöuneni, rahasta puhumattakaan. Huolimatta sekavasta olosta sekä autoiluun liittyvien sairauksien huonoista ennusteista uskalsin hakea apua, uskalsin uskoa toipumiseen - siihen että näinkin pahan taudin saattaisi pystyä selättämään.
Tunnetusti autokauppialta ei apua, eikä sen enempää armoakaan löydy. Ja vertaistukiverkko asiassa on aika heikko. Kuitenkin osasin, hain ja löysin...
Mutta vielä en tiedä joudunko ojasta allikkoon, puun ja kuoren välistä toiseen. Aika, ajettavat kilometrit sekä Anne Berner sen näyttävät.
Wir lieben autos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti