Kolme lasta on opettanut aika lailla.
Lähinnä elämää ja elämistä. Ja elämään ja elämiseen suhtautumista. Mutta siis aika paljon kuitenkin.
Alkuun olin yliherkkä kaikelle itkulle ja ennenkaikkea surulle mitä ne kukin vuorollaan kokivat. Tuntui että oma maailmani romahtaisi sillä hetkellä kun joku niistä itki ja huusi harmitukseensa tai kolahtaneen varpaansa vuoksi.
Mutta käsittääkseni olen oppinut. Enää ei maailmat romahtele samaan malliin kuin kymmenen vuotta sitten.
Paitsi yhden ajoittain sietämättömäksi yltyvä kipu. Itkuiset kyselyt siitä että miksi isi, miksi? Milloin voisi loppua, miksi mikään ei auta?
"Miksi isi sie et auta!!!"
Vaikka ei kai tuollaiseen pidä tottuakaan. Ei lapsen siihen että sattuu eikä isän siihen että sillä sattuu.
Kädestä pitäminen ja yhdessä itkeminen saattaa joskus olla parempi apu kuin molemmat käsikauppalääkkeet yhtä aikaa.
Minulle on sanottu että lääketiede kehittyy. Ja olen sen omakohtaisesti myös saanut huomata. Tai joutunut huomaamaan...
Siksi en vielä luovu toivosta vaan jatkan sen kanssa yhdessä itkemistä. Sillä kun on vielä elämää aika lailla edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti