Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.
Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.
Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.
Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.
Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.
Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.
Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.
Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.
Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.
Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti