Rovaniemelle ei saatu Mauri-myrskyä.
Ulkona puhaltelee Mielikin-myräkkä, aurinko paistelee ja koittaa vielä vähän lämmittää.
Huonosti onnistuu.
Elän rytmissä jossa on kahdenlaisia päiviä. Sellaisia joiden aikana jaksan ja touhuan ja hoitelen kotiaskareita. Innollakin jopa joskus. Pesukone laulaa pyykkikoreja tyhjemmiksi, imuri putsaa nurkkia koirankarvoista, rätti toisessa ja tolupullo toisessa kädessä kuljen ympäri taloa ja löydän paikkoja putsattavaksi joiden olemassaolosta en aiemmin välttämättä ole tiennytkään.
Ja sitten on sellaisia joiden aikana jaksan lähinnä istua ja kaikki siitä yli tuntuu ylivoimaiselta. Sellaisia joiden aikana kiroan itseäni. Kiroan lääkitystäni, ja kiroan niitä jakkupukuisia ja solmiokaulaisia jotka vailla parempaa tietoa ovat päättäneet että en saa kokeilla kipuihini kaikkea mitä luonto saattaisi mahdollistaa. Vaan vailla parempaa tietoa ovat sitä mieltä että kemikaalit, laidasta laitaan, kolmiolla ja ilman (enimmäkseen kolmiolla) ovat niitä jotka minut parantavat.
Mutta ulkona puhaltelee Mielikki, aurinko paistelee, pyykkikone laulaa ja piakkoin kaivan koirien kiusaksi imurin eteisen kaapista ja putsaan nurkat jotta pääsevät taas karvojansa sinne tänne tiputtelemaan.
Huomenna siis istun. Sen tiedän, sen olen oppinut. Koitan olla kiroamatta itseäni edes pikkuisen vähemmän.
Veikkaan että huonosti onnistuu.
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
perjantai 21. syyskuuta 2018
Demokratian loikka
Olen surullinen.
Tai paremminkin surullinen ja vihainen. Hieman hämmentynytkin
Suomalainen demokratia, jollaisena me hieman yli nelikymppiset, Kekkosen ja Koiviston ajan lapset olemme oppineet sen tuntemaan, otti tänään askeleen taaksepäin.
Tai hyppäsi oikeastaan.
Politiikka ja tällä hetkellä vallassa olevat politiikantekijät kun suitsevat mielipiteitä, ja moraaliakin oikein pahemman kerran.
Ryhmäkuriksi kutsuvat. Minä kutsun pelkuruudeksi.
Haluan tyttärieni kasvavan maailmassa jossa he voivat pelkäämättä ilmaista mielipiteitään, pelkäämättä päättää omista asioistaan, omista kehoistaan ja siitä mitä ja milloin kehoillaan tekevät.
Ilman että ukkelit, setämiesten kaltaiset, tulevat ja sanovat mitä pitää tehdä, mitä pitää sanoa ja ennenkaikkea olla sanomatta. Haluan että ne voisivat elää ja kasvaa ja kasvattaa maassa jossa jokainen on tärkeä ja jokaisen mielipide on tärkeä.
Maassa jossa politiikkaan ei sotkettaisi uskontoa. Eikä uskontoon politiikkaa.
Eduskunta päätti tänään, Soinin jatkamisen lisäksi sen, että jatkan tyttärieni kasvattamista ilman että yhteiskunta siinä esimerkkiä näyttää.
Onneksi kohta on vaalit.
Tai paremminkin surullinen ja vihainen. Hieman hämmentynytkin
Suomalainen demokratia, jollaisena me hieman yli nelikymppiset, Kekkosen ja Koiviston ajan lapset olemme oppineet sen tuntemaan, otti tänään askeleen taaksepäin.
Tai hyppäsi oikeastaan.
Politiikka ja tällä hetkellä vallassa olevat politiikantekijät kun suitsevat mielipiteitä, ja moraaliakin oikein pahemman kerran.
Ryhmäkuriksi kutsuvat. Minä kutsun pelkuruudeksi.
Haluan tyttärieni kasvavan maailmassa jossa he voivat pelkäämättä ilmaista mielipiteitään, pelkäämättä päättää omista asioistaan, omista kehoistaan ja siitä mitä ja milloin kehoillaan tekevät.
Ilman että ukkelit, setämiesten kaltaiset, tulevat ja sanovat mitä pitää tehdä, mitä pitää sanoa ja ennenkaikkea olla sanomatta. Haluan että ne voisivat elää ja kasvaa ja kasvattaa maassa jossa jokainen on tärkeä ja jokaisen mielipide on tärkeä.
Maassa jossa politiikkaan ei sotkettaisi uskontoa. Eikä uskontoon politiikkaa.
Eduskunta päätti tänään, Soinin jatkamisen lisäksi sen, että jatkan tyttärieni kasvattamista ilman että yhteiskunta siinä esimerkkiä näyttää.
Onneksi kohta on vaalit.
tiistai 18. syyskuuta 2018
Välittämistä vai rahanhimoa
Aikalailla masentavaa lukea jälleen kansanedustajasta joka todennäköisesti, vailla kunnollista perustetta, nostelee itselleen kulukorvauksia veronmaksajien kukkarosta.
Samalla kun itse mietiskelee mistä taas nipistäisi että pääsisi apteekkiin. Ja kuljettelemaan lapsiaan harrastuksiin.
Ja samalla kun kiitää jotakuta jumalista siitä että sieniä tänä syksynä riittää. Siinäkin säästää yhden lapsen yhden kuukauden bussikortin verran.
Politiikkaa pitäisi tehdä äänestäjät, kansa, mielessä. Ei rikastumisen toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä siten että yhteisiä ja tärkeitä asioita pyritään viemään eteenpäin, siten että kaikilla - siis äänestäjillä, kansalla olisi mahdollisimman hyvä olla.
Ei vain edustajalla itsellään.
En välitä taksimatkoista enkä siitä mitä poliitikko vapaa-ajallaan tekee. Välitän siitä että poliitikkokin välittäisi.
Muistakin kuin itsestään.
Samalla kun itse mietiskelee mistä taas nipistäisi että pääsisi apteekkiin. Ja kuljettelemaan lapsiaan harrastuksiin.
Ja samalla kun kiitää jotakuta jumalista siitä että sieniä tänä syksynä riittää. Siinäkin säästää yhden lapsen yhden kuukauden bussikortin verran.
Politiikkaa pitäisi tehdä äänestäjät, kansa, mielessä. Ei rikastumisen toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä siten että yhteisiä ja tärkeitä asioita pyritään viemään eteenpäin, siten että kaikilla - siis äänestäjillä, kansalla olisi mahdollisimman hyvä olla.
Ei vain edustajalla itsellään.
En välitä taksimatkoista enkä siitä mitä poliitikko vapaa-ajallaan tekee. Välitän siitä että poliitikkokin välittäisi.
Muistakin kuin itsestään.
Apua, saatana
Sairastaminen herran (tai minkä tahansa jumalan) vuonna 2018 on tehty aika hemmetin vaikeaksi.
Ainakin pitkäaikaissairaalle, sellaiselle jonka kipujen ja vapinoiden edessä lääkäritkin joutuvat myymään ei-oota.
Silloin sairas ei oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa.
Kun tuntuu että kaikki mahdollinen on jo tehty ja sanottu ja kokeiltu ja pienen omaisuuden verran rahaa paikkakunnan apteekkareille kannettu. Ja yhdeksän tuntia aivoleikkauksessakin nukuskeltu.
Yksi sanoo että kokeillaanpa vielä sitä ja tuota. Toinen pesee kätensä vaikka osan sairaasta on tahattomasti hajoittanut. Kolmas sanoo että odotellaan. Neljäs toteaa että ota yhteyttä aina kun tarvit.
Mutta ei mene aivan näin, ei mene.
En halua enää pettyä kun se viideskymmenes kokeilu ei auta. En halua enää kuulla että "en se minä ollut" tai että "se paranee ajan kanssa". En halua enää odottaa, olen tehnyt niin jo yli puolet elämästäni. Ja en halua enää kuulla vittuiluntapaista kun otin yhteyttä. Kun kerran tarvitsin.
Haluaisin huutaa, kiroilla, itkeä, että auttakaa nyt joku vittu vieköön ja soikoon. Olen niin väsynyt.
Henkisesti ja fyysisestikin.
Mutta kuitenkin, kuten aina, minä, köyhä ja helvetin nöyrä pitkäaikaissairas kokeilen, odotan, nielen selitykset ja otan yhteyttä aina kun tunnen tarvetta.
En halua oppia tyytymään. Jos tyytymään opin, tiedän etten sen jälkeen enää jaksa.
Ainakin pitkäaikaissairaalle, sellaiselle jonka kipujen ja vapinoiden edessä lääkäritkin joutuvat myymään ei-oota.
Silloin sairas ei oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa.
Kun tuntuu että kaikki mahdollinen on jo tehty ja sanottu ja kokeiltu ja pienen omaisuuden verran rahaa paikkakunnan apteekkareille kannettu. Ja yhdeksän tuntia aivoleikkauksessakin nukuskeltu.
Yksi sanoo että kokeillaanpa vielä sitä ja tuota. Toinen pesee kätensä vaikka osan sairaasta on tahattomasti hajoittanut. Kolmas sanoo että odotellaan. Neljäs toteaa että ota yhteyttä aina kun tarvit.
Mutta ei mene aivan näin, ei mene.
En halua enää pettyä kun se viideskymmenes kokeilu ei auta. En halua enää kuulla että "en se minä ollut" tai että "se paranee ajan kanssa". En halua enää odottaa, olen tehnyt niin jo yli puolet elämästäni. Ja en halua enää kuulla vittuiluntapaista kun otin yhteyttä. Kun kerran tarvitsin.
Haluaisin huutaa, kiroilla, itkeä, että auttakaa nyt joku vittu vieköön ja soikoon. Olen niin väsynyt.
Henkisesti ja fyysisestikin.
Mutta kuitenkin, kuten aina, minä, köyhä ja helvetin nöyrä pitkäaikaissairas kokeilen, odotan, nielen selitykset ja otan yhteyttä aina kun tunnen tarvetta.
En halua oppia tyytymään. Jos tyytymään opin, tiedän etten sen jälkeen enää jaksa.
lauantai 15. syyskuuta 2018
Kasvua, tahdoin tai en
Tyttäristä pienin on kasvanut.
Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.
Koska kasvaahan ne, valitettavasti.
Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.
Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.
Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.
Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.
Mutta kasvaahan se, valitettavasti.
Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.
Koska kasvaahan ne, valitettavasti.
Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.
Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.
Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.
Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.
Mutta kasvaahan se, valitettavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)