Istuu sylissä ja itkee. Kyselee milloin voisi olla paremmin? Milloin kipu lähtee? Tämä uusi, ja vanhatkin.
Huutaa ja itkee ja vaatii vastausta. Isi auta!
Tuollaisena hetkenä, yön pimeimpänä, ihminen, isä, vanhempi on täysin ja totaalisesti avuton. Miettii sanoisiko jotain, vai olisiko aivan hiljaa.
Yhdeksänvuotiaalle, joka kuusi ja puoli vuotta sitten huusi, istui sylissä ja itki. Kun yön pimeimmät hetket sille alkoivat, kun se alkoi uudestaan kontata, kun ei kivultaan halunnut enää kävellä.
Eihän sille voi valehdellakaan. Saati totuuttakaan kertoa.
Voi vain avuttomana itkeä itsekin, silittellä itkemisestä kastunutta poskea ja hikistä tukkaa ja koittaa saada siihen hetkeen, yön pimeimpään, edes hitusen voimaa ja toivoa ja lohdutusta.
Muutakaan en voi. Enkä osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti