Muistan hämärästi Kekkosen kuoleman. Hämärästi, vaikka taisin jo lähennellä kahdeksaa silloin.
Ja koska muistikuvani ajasta ovat vaimeat, katselin kiinnostuneena, jopa silmäkulmat pikkaisen kostuen, kun kenraalit Koivistoa kirkosta ulos saattelivat.
Koiviston ajan lapsi kun olen.
Kunnioitukseni edesmennyttä presidenttiä kohtaan on kohtalaisen suuri. Nuoruuteni vuosiin kun mahtuu aika lailla sellaista, mistä maamme ei olisi näinkin kuivin jaloin selvinnyt. Siis ilman Koivistoa.
Se on jämpti niin.
Mietiskelin, kun lasteni kanssa katselimme kulkueen hiljaista liikkumista pitkin Helsingin katuja, että millä tavalla ne, sitten joskus, muistelevat tätä päivää. Ja tätä aikaa.
Niinistön ajan lapsina. Sataneljäkymmentä vuotiaassa Suomessa.
Pystyn vain toivomaan, en siis uskomaan, että ajatukset niillä ovat edes lähellekään samanlaiset kuin minulla nyt. Presidentti Niinistöllä olisi edellytykset olla suuri valtiomies.
Melkein yhtä suuri kuin Koivisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti