sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yhdessä itkien

Kolme lasta on opettanut aika lailla.

Lähinnä elämää ja elämistä. Ja elämään ja elämiseen suhtautumista. Mutta siis aika paljon kuitenkin.

Alkuun olin yliherkkä kaikelle itkulle ja ennenkaikkea surulle mitä ne kukin vuorollaan kokivat. Tuntui että oma maailmani romahtaisi sillä hetkellä kun joku niistä itki ja huusi harmitukseensa tai kolahtaneen varpaansa vuoksi.

Mutta käsittääkseni olen oppinut. Enää ei maailmat romahtele samaan malliin kuin kymmenen vuotta sitten.

Paitsi yhden ajoittain sietämättömäksi yltyvä kipu. Itkuiset kyselyt siitä että miksi isi, miksi? Milloin voisi loppua, miksi mikään ei auta?

"Miksi isi sie et auta!!!"

Vaikka ei kai tuollaiseen pidä tottuakaan. Ei lapsen siihen että sattuu eikä isän siihen että sillä sattuu.
Kädestä pitäminen ja yhdessä itkeminen saattaa joskus olla parempi apu kuin molemmat käsikauppalääkkeet yhtä aikaa.

Minulle on sanottu että lääketiede kehittyy. Ja olen sen omakohtaisesti myös saanut huomata. Tai joutunut huomaamaan...

Siksi en vielä luovu toivosta vaan jatkan sen kanssa yhdessä itkemistä. Sillä kun on vielä elämää aika lailla edessä.


torstai 25. toukokuuta 2017

Niinistön ajan lapset

Muistan hämärästi Kekkosen kuoleman. Hämärästi, vaikka taisin jo lähennellä kahdeksaa silloin.

Ja koska muistikuvani ajasta ovat vaimeat, katselin kiinnostuneena, jopa silmäkulmat pikkaisen kostuen, kun kenraalit Koivistoa kirkosta ulos saattelivat.

Koiviston ajan lapsi kun olen.

Kunnioitukseni edesmennyttä presidenttiä kohtaan on kohtalaisen suuri. Nuoruuteni vuosiin kun mahtuu aika lailla sellaista, mistä maamme ei olisi näinkin kuivin jaloin selvinnyt. Siis ilman Koivistoa.

Se on jämpti niin.

Mietiskelin, kun lasteni kanssa katselimme kulkueen hiljaista liikkumista pitkin Helsingin katuja, että millä tavalla ne, sitten joskus, muistelevat tätä päivää. Ja tätä aikaa.

Niinistön ajan lapsina. Sataneljäkymmentä vuotiaassa Suomessa.

Pystyn vain toivomaan, en siis uskomaan, että ajatukset niillä ovat edes lähellekään samanlaiset kuin minulla nyt.  Presidentti Niinistöllä olisi edellytykset olla suuri valtiomies.

Melkein yhtä suuri kuin Koivisto.

Pelottavat porvarit

Perustuslaki.

Siihen pitäisi yksittäisen kansalaisenkin pystyttävä luottamaan. Tai ainakin siihen, että asioistamme päättävät sen tuntisivat ja sitä edes jossain määrin kunnioittaisivat.

Mutta kun eivät tunne eivätkä kunnioita.

Suomi on vuoden loppuun asti ilman hallitusta ja presidenttiä valvovaa oikeuskansleria.

Ja kun samalla, päivästä toiseen, saa lukea mitä ihmeellisempiä asioita hallituksemme toimista, alkavat keskustalaiset ja kokoomuslaiset vaikuttamaan entistä pelottavammilta.

(Persut eivät pelota, lähinnä huvittavat.)

Yli kaksi miljardia veronmaksajien omistuksia käytännössä kahden keskustaministerin hyppysissä?  Meitä kaikkia koskevat sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvät uudistukset? Periaatteessa mielenkiintoista nähdä miten tässä kaikessa käy.

Uskon kuitenkin, että valtaosa tämän nykyisen porukan valtaan aikanaan äänestäneistä joutuu itsekin loppujen lopuksi toteamaan että v***uiksi meni.



torstai 11. toukokuuta 2017

Luulisi mutta ei

Tiedotus.

Yksinkertaista viestintää, jonka luulisi onnistuvan, mutta kun ei.

Rovaniemellä on kasa julkisia rakennuksia, joissa on jonkinasteisia sisäilmaan liittyviä ongelmia. Uusia ja vanhoja, huonosti rakennettuja, tai ammattitaidottomasti (niin sanotusti) peruskorjattuja.

Vanhin tyttäristäni käy koulua Korkalovaaran peruskoulussa, joka (niin sanotusti) peruskorjattiin seitsemisen vuotta sitten. Ja muutaman vuoden ajan olen saanut lukea rakennuksen ongelmista ja epäilyistä tiedotusvälineistä.

En siis esimerkiksi Wilmasta.

Ymmärrän mainiosti rakennuksista kunnassa vastaavien tuskan. Millä rahalla? Mikä on tärkeysjärjestys? Ja niin edelleen...

Mutta kun tapahtuu jotain, joka edes mutkan kautta vaikuttaa lasteni elämään, haluaisin siitä kuulla pikimiten. En sosiaalisessa mediassa roikkuessani.

Parannettavaa? Kyllä on.

Tässäkin...




torstai 4. toukokuuta 2017

Kumarru, työtön...

... täältä saat piiskaa ja potkuja persuuksillesi vuoronperään.

Tämä tuntuu olevan Sipilän "johtaman" hallituksen motto. Sen verran tyhmältä ja nöyryyttävältä Juhan possen viimeisimpiin kuuluva lakiesitys kuulostaa.

Se että keskiverto työtön sattuisi löytämään itselleen sopivia työpaikkoja esityksen ehdottamassa tahdissa on valtaosalle työttömistä kertakaikkiaan mahdotonta.

Ajan, resurssien ja mielenterveyden haaskaamista.

Ja veikkaanpa että Kalervon Konepajan kuusikymppinen omistaja ei toden totta innostu siitä, että kirjelaatikkoon ja parikymmentä vuotta vanhaan pp.inet.fi sähköpostiin ilmestyy yhtäkkiä pari sataa täysin sopimatonta ja alalle kouluttamatonta hakijaa.

Koska hallitus käskee.

Olen aiemminkin ihmetellyt, missä mahtaa kulkea koko kansakunnan raja nöyryyttämiselle ja kyykyttämiselle. Kuinka paljon suomalainen jaksaa ja kestää?

Veikkaan, ja osa minusta jopa hieman toivoo, että ei enää kauan.