keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Kaukana mutta tarvittavan lähellä

Kolmen tyttären isänä kärsin, jos jollain niistä on huono olla.

Tiedän, kovasti sanottu, mutta en ole vielä yli kolmetoistavuotisen vanhenpana olemisen jälkeenkään oikein sellaiseen tottunut.

Tiedän, hormonit ja kaikki ikään liittyvät ja sen tapaiset, kullakin vuorollaan tai pahimmillaan yhtä aikaa. Kipu, huono vointi, suoranainen vitutus, kaikkeen reagoin edelleen voimakkaasti.

Tiedän, ei niitä saa painostaa, ei hokea että mikä vaivaa, mikä vaivaa, mikä sulla on hätänä. Työnnän niitä vain itsestäni kauemmas.

Tiedän, oma olotilani, vaivani, väsymykseni, kipuni, kaikki erikseen ja yhdessä paistaa kasvoiltani vaikka kuinka koittaisin peitellä. Eihän ne tyhmiä ole, ikänsä kaikki joutuneet vierestä, välillä ihan kirjaimellisestikin seuraamaan kuinka menen askel askeleelta huonommaksi.

Pelkään että se vaikuttaa.

Siihen miten ne minua kohtaan käyttäytyvät. Mitä kaikkea omasta mielestään uskaltaisivat minulle kertoa, huolistaan, kivuistaan tai siitä suoranaisesta vitutuksestaan.

"Ei mulla mikään ole. Kaikki on aivan hyvin..."

Vaikeaa ja pelottavaa.

Koitan opetella pysymään sopivan kaukana mutta silti tarvittavan lähellä. Muuta en varmaan pystykään tekemään.

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Kahdenlaisia päiviä

Rovaniemelle ei saatu Mauri-myrskyä.

Ulkona puhaltelee Mielikin-myräkkä, aurinko paistelee ja koittaa vielä vähän lämmittää.

Huonosti onnistuu.

Elän rytmissä jossa on kahdenlaisia päiviä. Sellaisia joiden aikana jaksan ja touhuan ja hoitelen kotiaskareita. Innollakin jopa joskus. Pesukone laulaa pyykkikoreja tyhjemmiksi, imuri putsaa nurkkia koirankarvoista, rätti toisessa ja tolupullo toisessa kädessä kuljen ympäri taloa ja löydän paikkoja putsattavaksi joiden olemassaolosta en aiemmin välttämättä ole tiennytkään.

Ja sitten on sellaisia joiden aikana jaksan lähinnä istua ja kaikki siitä yli tuntuu ylivoimaiselta. Sellaisia joiden aikana kiroan itseäni. Kiroan lääkitystäni, ja kiroan niitä jakkupukuisia ja solmiokaulaisia jotka vailla parempaa tietoa ovat päättäneet että en saa kokeilla kipuihini kaikkea mitä luonto saattaisi mahdollistaa. Vaan vailla parempaa tietoa ovat sitä mieltä että kemikaalit, laidasta laitaan, kolmiolla ja ilman (enimmäkseen kolmiolla) ovat niitä jotka minut parantavat.

Mutta ulkona puhaltelee Mielikki, aurinko paistelee, pyykkikone laulaa ja piakkoin kaivan koirien kiusaksi imurin eteisen kaapista ja putsaan nurkat jotta pääsevät taas karvojansa sinne tänne tiputtelemaan.

Huomenna siis istun. Sen tiedän, sen olen oppinut. Koitan olla kiroamatta itseäni edes pikkuisen vähemmän.

Veikkaan että huonosti onnistuu.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Demokratian loikka

Olen surullinen.

Tai paremminkin surullinen ja vihainen. Hieman hämmentynytkin

Suomalainen demokratia,  jollaisena me hieman yli nelikymppiset, Kekkosen ja Koiviston ajan lapset olemme oppineet sen tuntemaan, otti tänään askeleen taaksepäin.

Tai hyppäsi oikeastaan.

Politiikka ja tällä hetkellä vallassa olevat politiikantekijät kun suitsevat mielipiteitä, ja moraaliakin oikein pahemman kerran.

Ryhmäkuriksi kutsuvat. Minä kutsun pelkuruudeksi.

Haluan tyttärieni kasvavan maailmassa jossa he voivat pelkäämättä ilmaista mielipiteitään, pelkäämättä päättää omista asioistaan, omista kehoistaan ja siitä mitä ja milloin kehoillaan tekevät.

Ilman että ukkelit, setämiesten kaltaiset, tulevat ja sanovat mitä pitää tehdä, mitä pitää sanoa ja ennenkaikkea olla sanomatta. Haluan että ne voisivat elää ja kasvaa ja kasvattaa maassa jossa jokainen on tärkeä ja jokaisen mielipide on tärkeä.

Maassa jossa politiikkaan ei sotkettaisi uskontoa. Eikä uskontoon politiikkaa.

Eduskunta päätti tänään, Soinin jatkamisen lisäksi sen, että jatkan tyttärieni kasvattamista ilman että yhteiskunta siinä esimerkkiä näyttää.

Onneksi kohta on vaalit.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Välittämistä vai rahanhimoa

Aikalailla masentavaa lukea jälleen kansanedustajasta joka todennäköisesti, vailla kunnollista perustetta, nostelee itselleen kulukorvauksia veronmaksajien kukkarosta.

Samalla kun itse mietiskelee mistä taas nipistäisi että pääsisi apteekkiin. Ja kuljettelemaan lapsiaan harrastuksiin.

Ja samalla kun kiitää jotakuta jumalista siitä että sieniä tänä syksynä riittää. Siinäkin säästää yhden lapsen yhden kuukauden bussikortin verran.

Politiikkaa pitäisi tehdä äänestäjät, kansa, mielessä. Ei rikastumisen toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä siten että yhteisiä ja tärkeitä asioita pyritään viemään eteenpäin, siten että kaikilla - siis äänestäjillä, kansalla olisi mahdollisimman hyvä olla.

Ei vain edustajalla itsellään.

En välitä taksimatkoista enkä siitä mitä poliitikko vapaa-ajallaan tekee. Välitän siitä että poliitikkokin välittäisi.

Muistakin kuin itsestään.

Apua, saatana

Sairastaminen herran (tai minkä tahansa jumalan) vuonna 2018 on tehty aika hemmetin vaikeaksi.

Ainakin pitkäaikaissairaalle, sellaiselle jonka kipujen ja vapinoiden edessä lääkäritkin joutuvat myymään ei-oota.

Silloin sairas ei oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa.

Kun tuntuu että kaikki mahdollinen on jo tehty ja sanottu ja kokeiltu ja pienen omaisuuden verran rahaa paikkakunnan apteekkareille kannettu. Ja yhdeksän tuntia aivoleikkauksessakin nukuskeltu.

Yksi sanoo että kokeillaanpa vielä sitä ja tuota. Toinen pesee kätensä vaikka osan sairaasta on tahattomasti hajoittanut. Kolmas sanoo että odotellaan. Neljäs toteaa että ota yhteyttä aina kun tarvit.

Mutta ei mene aivan näin, ei mene.

En halua enää pettyä kun se viideskymmenes kokeilu ei auta. En halua enää kuulla että "en se minä ollut" tai että "se paranee ajan kanssa". En halua enää odottaa, olen tehnyt niin jo yli puolet elämästäni. Ja en halua enää kuulla vittuiluntapaista kun otin yhteyttä. Kun kerran tarvitsin.

Haluaisin huutaa, kiroilla, itkeä, että auttakaa nyt joku vittu vieköön ja soikoon. Olen niin väsynyt.

Henkisesti ja fyysisestikin.

Mutta kuitenkin, kuten aina, minä, köyhä ja helvetin nöyrä pitkäaikaissairas kokeilen, odotan, nielen selitykset ja otan yhteyttä aina kun tunnen tarvetta.

En halua oppia tyytymään. Jos tyytymään opin, tiedän etten sen jälkeen enää jaksa.

lauantai 15. syyskuuta 2018

Kasvua, tahdoin tai en

Tyttäristä pienin on kasvanut.

Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.

Koska kasvaahan ne, valitettavasti.

Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.

Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.

Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.

Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.

Mutta kasvaahan se, valitettavasti.

torstai 13. syyskuuta 2018

Ylivetovanhemmat

Kolmella tyttärelläni on yliveto-isovanhemmat.

Vaikka ikää alkaa jo olla, jaksavat silti niiden kanssa olla ja touhuta, viedä pikkuiseksi aikaa aina silloin tällöin minulta pois.

Välillä tunnen oloni itsekkääksi, aivan kun hylkäisin omani. Vaikkakaan väkisin en ole koskaan pyytänyt saati lapsia sinne kuljettanut. Mutta silti.

Koitan perustella itselleni (turhaan, ei pitäisi, tiedän) että huolimatta kahdeksan tunnin levosta olen jatkuvasti väsynyt. Ja huolimatta sellaisesta lääkemäärästä joka totuttamattomalta löisi tajun kankaalle olen koko ajan kipeä. Ja huolimatta siitä, että kroppani tappelee aina pystyssä ollessani pysyäkö pystyssä vaiko kaatuisiko lattialle.

Koitan siis ottaa avun vastaan.

Monesti mietin miten antaisin takaisin. Resurssini ovat aika lailla rajalliset. En minä pysty illallisia tarjoamaan tahi matkoja tarjoamaan.

Tein siis läjän ruokaa. Helppoa, edullista perussapuskaa. Toivottavasti kelpaa ja heitäkin vähän helpottaa.

Minua helpotti ainakin.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Matkailun rajat

Julkaistu Uusi Rovaniemi-lehdessä 12.9.2018 :

En ole tämänkään alan asiantuntija, mutta uskallan siltikin ihmetellä Rovaniemellä ja muuallakin Lapissa vallitsevaa intoa majoituskapasiteetin kasvattamiselle. Eli kaiketi yksinkertaistettuna hinkua erilaisten hotellien rakentamiselle.

Lapin Kansa uutisoi, että ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisissä kuluneena kesänä tapahtui suuri pudotus.

Tilapäistä? Mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, vaikken siis asiantuntija olekaan, että rauhalla ja hiljaisuudella Lappia ei loputtomiin pystytä markkinoimaan. Rajat tulevat väkisinkin jossain välissä vastaan. Kasvu ei tule olemaan loputonta ja uskallan väittää että nykyisestäkin kasvusta hyötyvät pääosin jo alalla olevat, vahvat toimijat.

Jos joku sattuisi minulta kysymään, vastaisin että panostakaa nykyiseen. Panostakaa laatuun ja unohtakaa määrä. Laadulla kun saattaa kuitenkin viime kädessä tehdä sen paremman tilin, unohtamatta Lapin rauhaa, sen ihmisiä ja ennen kaikkea sen arvokasta ja ainutlaatuista luontoa.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Autoileva vihervassari

Kolme tytärtä. Kolme koulua. Kolmet eri alkamisajat ja kolmet eri loppumisajat. Neljä kertaa viikossa tatamille ja takaisin.

Ja tähän vielä päälle kävelymatkan päässä oleva kallis lähikauppa ja sairaseläkeläiselle kävelymatkan ulottumattomissa olevat hypermarketit ja halvat laatikkomyymälät.

Kaupungissa jossa kaupunki kuvittelee että on olemassa sellainen kuin toimiva joukkoliikenne.

Vaan kun ei ole ja ei toimi.

Ja vaikka itseni vihervassariksi luenkin, on oman auton käyttö perheessämme täysin välttämätöntä.

Jos varaa olisi, ajelisin mielelläni vähäpäästöisellä nykyisen teini-ikäisen Nissanin sijaan. Eli autoileva vihervassari koittaa käytöstään kompensoida. Miettimällä mitä sieltä kävelymatkan ulottumattomissa olevista hypermarketeista ja halvoista laatikkomyymälöistä ostaa. Ja kuinka usein. Ja ostaako eettistä lähiruokaa kalliimmalla. Ja ostaako halvalla kaukoidässä tuotettua vaiko kalliimpaa kestävää kotimaista.

Asioita joista osasta voi suoraan syyttää itseään, valintakysymyksiä kun toki osittain ovat. Mutta syyttää voi myös yhteiskuntaa ja yhteiskunnan päättäjiä ja ennenkaikkea yhteiskunnassa vallitsevia arvoja.

Ja sitä ettei lottovoittoa ole kohdalle osunut.

lauantai 8. syyskuuta 2018

Mutta toisin kävi

Ihmisen mieli on omalaatuinen.

Tai sitten se on liiankin hyvä oppimaan siitä mitä lukee tai kuulee. Tai sitten se vaan on taipuvainen kuvittelemaan.

Menin aamusella apteekkiin, mielessäni olettamus että kieroonhan minua katsotaan. Väheksytään ja kenties vähän koitetaan torua tahi opastaa jonkun muun mielestä oikeammalle tielle.

Mutta ei. Yllätyin.

Asiallista, osaavaa, empaattistakin käytöstä osakseni sain. Mitä siis mielessäni etukäteen kuvittelin osoittautui aika lailla päinvastaiseksi. Minua kuunneltiin eikä kukaan ollut leimaa otsaan lyömässä taikka tilille vaatimassa.

Omalaatuinen, väärin oppiva tai kuvitteleva. Mitä lie, mutta omalaatuisesti kulkee pienen ihmisen ajatus.

Onneksi.

keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Sairaan Koti-Isän Päivä

Tänään vietetään ilmeisesti yrittäjän päivää.

Ja hyvä niin.

Entisenä yrittäjänä ja nykyisenä kokopäiväisenä sairastelijana en voi kuin toivottaa kaikille yrittäjille pitkää ikää. Niin yrittäjille itselleen kuin yrityksillekin.

Sen verran kovaa hommaa on.

Että uskon joskus tuntuvan heilläkin ennenaikaisen hautaan menon odottelevan. Jonkin nurkan takana kurkkivan, kuvainnollisestikin.

Yrittäjänä ollessani uskoin kovaan kapitalismiin. Uskoin rahan ja markkinoiden voimaan, niiden pyhään yhteyteen. Luulin että elämää yrittämisen lisäksi pystyisi elämään täyspainoisesti.

Luulin.

Siksi olen nyt tavallaan ja osittain, ainakin joskus, herkässä mielentilassa tyytyväinen siihen, että sairastuin. Piti pysähtyä, opetella uudenlainen elämisen rytmi. Opetella olemaan erilainen. Opetella jumalauta siihen että nukkumaan voi mennä huolehtimatta seuraavasta päivästä.

Eli hyvää ja voimaannuttavaa päivää kaikille yrittäjille. Ja miksei viikkoakin, kuukautta ja vaikka vuosikymmeniä. Sitä tarvitsette ja sitä vilpittömästi teille toivotan.

Minä jatkan omaani, Sairaan Koti-Isän Päivää. Saamarin aliarvostettua hommaa sekin.