Kompromissi

Tunnollisuus.

Taitaa kulkea suvussa, mutta kaiketi joissain tapauksissa opittavissa pois.

Tyttäristä vanhin sairastelee. Suuttuikin kun en aamulla antanut kouluun lähteä. Tunnollinen siis, ainakin tänään ja tässä tapauksessa. Eilen illallakin koitettiin takoa päähän flunssaisena töiden tekemisen järjettömyyttä. Vaarallisuuttakin.

Itseni löysin kymmenisen vuotta sitten sairaalan ensiavusta tiputuksesta. Keuhkokuumeessa olin töihin lähtenyt. Tunnollinen siis, silloin ja siinäkin tapauksessa. Mutta viime vuosina, kiitos järkevästi ajattelevan vaimoni, olen luullakseni liiallisesta tunnollisuudesta oppimassa pois.

Ehkä.

Tytär leppyi. Käytin puolen tunnin mutkan koululla, englannin kokeen kuuntelun rästikokeessa.

Kompromissi kahden tunnollisen, ja liiallisuudesta pois oppivien kesken.

Haluaisi, pitäisikin, vaan ei pysty

Jos olet aiemmin tekstejäni lukenut, tietänet että en toimi aivan kunnolla.

Sairauteni vie voimia, ja ne jäljelle jäävät koitan päivittäin jaksottaa siten, että kodin ylläpitoon ja lapsille sitä riittäisi.

Ja vaimolle.

Eikä aina aivan niihinkään.

Ystäviä minulla ei montaa ole, kavereita jokunen, sellaisiakin joista välitän ja tunnen jonkinlaista tuskan tapaista kun niillä on vaikeaa. Avioelämässä, raha-asioissa, lastensa kanssa.

Tuntuu että haluaisin auttaa. Niillä keinoilla joita rajallinen kapasiteettini antaa myöten. Kuunnella edes, koska perisuomalaisen keski-ikäisen miesoletetun keino ei minulle enää tätä nykyä sovi. Korkeintaan muutaman lasillisen verran mietoa ongelmanratkaisijaa.

Mutta kun koko kropan lisäksi mieltäkin väsyttää. Omat ajatukset, omat huolet, omat vaivat ja kivut ja sairauden erinäiset ilmentyvät.

Ja kemikaalit.

Toivottavasti te, siis te joilla niitä ongelmia avioelämässä, rahan kanssa tai lasten suhteen on, tiedätte että ajattelen teitä.

Jaksakaa.

Tullakko vai eikö tulla?

Talvi siis, jos jotain muita yhtymiä (pun intended) otsikosta otit.

Näytti jo pakastuvan, luntakin muutama hiutale taivaalta tipahteli. Mutta takapakkia ottaa, ainakin täällä, ainakin nyt aamulla, ainakin toistaiseksi.

Nollassa ja tuulee niin ettei pystyssä meinaa pysyä.

Vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en pidä talvesta, tai lähinnä kylmyydestä, toisaalta olen huolissani ilmaston muuttumisesta. Jotkut jumalat, ne mihin kukainenkin haluaa itse uskoa eivät säähän vaikuta. Me itse tämän olemme tehneet. Lumitöihin minusta ei enää ole, eikä siihen mikään tai kukaan jumala vaikuta. Neurologiakin on niiden ulottomattomissa.

Toivotaan että kääntyisi normaalimpaan. Joka tapauksessa. Toivotaan että lumen lisäksi taivaalta sataisi kouraani myös muutama, sanotaan nyt vaikka satalappunen.

Palkkaisin talonmiehen.

Vähän ankaranpaa painonpudotusta

Olen lievästi alipainoinen.

Ollut jo pitkään. Ja kilojen kerääminen järkevällä tavalla ei todellakaan ole helppoa. Toki voisin kitata kaljaa ja syödä voita suoraan paketista, mutta kun haluaisin painonnousun näkyvän muuallakin kuin vatsakummullani.

Tai verisuonissani.

Liekö syynä aineenvaihdunta, sairauteni, lääkkeet jota sairauteeni käytän, mikä lie, hankalaa kuitenkin on. Eikä auta se, että pari päivää konttaan vessanpöntön äärellä, eikä se että pariin päivään ei pysty syömään yhtään mitään.

Kiitos yhdelle monista lääkkeistäni, jota yritin niin sanotusti alas ajaa. Kun alas ajoa suositellut neurologini ei muistanut liian nopeasta tahdista varoittaa.

Nyt tunnen oloni jo 95 prosenttisesti normaaliksi. Siis niin normaaliksi kuin kohdallani pystyy olettamaan. Syön jotain, aina vähän, aina tunnin parin välein. Siltikin tiedän että tuon parin päivän aikana tapahtunut vajaan kolmen kilon pudotuksen takaisin saamiseen menee vähintään pari viikkoa.

Että sellainen lääke.

Vallan mainiot listat

Joskus ottaa, välillä aika ankarastikin päähän huono muistini.

Siihen että en päivittäisessä elämässä enää pärjää ilman piipittävää kalenterisovellusta tai vallan  loistavaa listojenteko-äppiä olen jo tottunut. Kiitos Google ja Wunderlist.

Mutta ärsyttävää se silti on.

Varsinkin kun muistot ja muistikuvat menneiltä vuosilta on aika hataria. Lapsuudestani en muista juuri mitään, ehkä yksityiskohdan sieltä ja toisen tuolta. Nuoruusvuodet sekä varhainen aikuisikä ovat nekin hämärän peitossa.

Puhumattakaan vuosista jolloin tein töitä. Siis oikein kunnolla, liikaakin.

Liekö tautini syytä, tai aivovammani, en tiedä eikä edes oikein kiinnosta. Paha vaan että kaikkiin näihin elämäni ajanjaksoihin mahtuu kaiken pahan lisäksi hyvääkin. Vaikka nyt tyttärien syntymiset, niiden vauvavuodetkin.

Ne kiinnostaisi.

Olen oppinut laittamaan huonoja asioita muistiin. Siis päivittäiseen elämään kuuluvien asioiden lisäksi. Lähinnä varmaan itseni vuoksi, mutta osin myös helpottaakseni lasten ja vaimon arkea. Pitäisi varmaan opetella laittamaan hyvätkin asiat.

Koska niitäkin kuitenkin on. Kiitos siitä tyttäret.

Ja ihana vaimo.

"Pidät sitten suusi kiinni"

Pikkuisen jännittää.

Vaikka ei pitäisi, tyttäristä vanhin se niin sanotusti tulessa tänään on. Judo-ohjaajana ensimmäistä kertaa peruskurssilaisten junnujen treeneissä vetovastuussa.

Meinasi itse ryhmän hulivili-osaston aisoissa pitää. Leikin ja ihan oikean judonkin aikana.

Ja uskonkin sen auktoriteetin siihen riittävän. Sen se on jo syksyn aikana näyttänyt, varsinaisen valmentajan kanssa, opettamalla ja opastamalla jämäkästi. Hymyssä suin, mutta jämäkästi. Näyttänyt meille aikuisille että osaa ja näyttämällä junioreillensakin olevansa jo melkoisen taitava.

"Pidät isi sitten suus kiinni" se sanoi. Meinasi sitten viestittävänsä jotenkin jos apua kaipaa.

Lupasin yrittää...

Onko hoppu hyväksi?

Vaikka on jo jokseenkin varmaa, että kaupunki verorahoillamme Santasportille uuden, hienon uimahallin rakentaa, otan silti vielä kerran osaa hallin ympärillä käytyyn keskusteluun.

Lähinnä siksi, että rahoillamme ”opistolle” rakennettavaa hallia ollaan alkuperäisestään kiirehtimässä, sekä siksi, että mitä isommaksi tyttäreni kasvavat, sitä suuremmaksi käy huoleni heidän koulunkäynnistään

Siihen että lapset joutuvat päivittäin alttiiksi huonolle sisäilmalle on jo tulossa, vaikkakin pitkässä juoksussa edes osittaisia ratkaisuja. Mutta se ei koululaiselle riitä. Päivittäin saan, tai pikemminkin joudun kuulemaan opiskeluun ja oppimiseen liittyviä asioita, jotka olisivat ratkaistavissa nopeasti ja selkeästi rahalla. Tärkeimpänä mieleen tulee oppikirjat ja niiden riittämättömyys.

Tekisi mieli vaatia, mutta nyt kuitenkin pyydän jotakuta viisaaksi itseään tuntevaa poliitikkoa tai virkamiestä selittämään selkeästi sen, miksi näin on. Eikö pienempi halli riittäisi? Eikö olisi parempi huolehtia ensisijaisesti kaupunkilaisista eikä tänne tulevista muutamasta kourallisesta ”huippu-urheilijoita”? Eikö olisi järkevämpää panostaa lastemme ja nuortemme oppimiseen tai vaikkapa perusterveydenhuoltoon, ettei kaupungin kulut erikoissairaanhoidossa jatkuvasti kasvaisi? Miksi hallilla on niin kova kiire?

Vaikka vastausta en näille kysymyksille usko saavani. Sen verran hyviä veljiä ja siskoja keskenään taitavat olla.

Tatamilla ja tatamin reunalla

Kaikki kolme harrastaa judoa

Vanhin yhdeksättä, keskimmäinen kuudetta ja pienin kolmatta vuotta. Isoin on alkanut kiinnostua vyöarvojen korottamisen lisäksi valmentamisesta ja on toista kautta judojunnujen peruskurssilla ohjaajana varsinaisen valmentajan apuna.

Kilpailevathan ne myös, kaksi isointa ainakin.

Vaihtelevalla menestyksellä, riippuen ikäluokasta jossa ottelevat ja siitä kuinka hyvin treenaaminen aina milloinkin maistuu. Koitan aina niille korostaa, että voitto on jo se että harjoittelee, osallistuu, viitsii matkustaa ja tekee parhaansa.

Onneksi seuran valmentajat opastavat ja opettavat saman filosofian mukaan. Tatamin laidalla ei huudeta tahi karjuta, mennään lapset edellä. Huippuporukkaa, muuten. Isot ja pienemmätkin, vyöarvosta riippumatta

Eilen, taas, ja ties kuinka monennen kerran istuessani tatamin laidalla, mietiskelin ja mielessäni ylpeilin.

Seitsemänvuotias teki tyylipuhtaasti ogoshia (lonkkaheitto, käsittääkseni) kerta toisensa jälkeen ja kolmetoistavuotias opetti ja neuvoi paristakymmenestä lapsesta koostuvaa, kohtalaisen äänekästä laumaa kuin vanha tekijä. Keskimmäinen treenaa vuoroillaan, sairasteluistaan huolimatta, sekin säännöllisesti ja ikäisekseen kurinalaisesti, ja aina pilke silmäkulmassa. On vaan siinä iässä, että sininen vyö siintää vasta parin vuoden päässä.

Paikallinen tatami on siis tullut tutuksi. Ja ihmiset tatamilla ja tatamin laidalla.

Koitan antaa sille ja seuralle jotain takaisin. Muutakin kuin euroja jäsenmaksujen ja kisakahvien muodossa. Sen verran paljon on tyttäret sieltä liikkumisen ja elämisenkin oppia saaneet.

Aivokapasiteettivajaus

Muistini on jo jonkin aikaa ollut, no, tavanomaista reilua nelikymppistä suomalaista miesoletettua huonommalla tasolla.

Liekö syynä se, että naamallani tanssittiin ripaskaa yhdeksän vuotta sitten, vaiko sitten se että olen suurimman osan elämästäni ollut sairas.

Mene ja tiedä. Mutta huono se on. Varsinkin lyhytkestoinen, kaiketi työmuistiksi kutsuttu. Vaikka mielestäni en lapsuudestani saati nuoruusvuosistanikaan oikein yksityiskohtia muista. Saati sitten kymmenen vuoden takaisista hektisistä työvuosistakaan.

Tuntuu että sumun keskellä olen elänyt. Ihan liian kauan.

Muutamia vuosia olen fyysisesti toiminut vain oikealla puoliskollani. Vasen kun ei aina pysy tahdissa mukana, laittaa horjahtelemaan ja kaatuilemaan. Kuin kauheassa kännissä olisin, kauempaa katsottuna ainakin.

Nämä vielä ymmärrän. Kestänkin.

Mutta kun rusetin solmiminen kengännauhoihin, kauluspaidan hihojen napittaminen tai kolmasluokkalaisen matikan läksyt vaativat äärimmäistä keskittymistä, silti niissä aina onnistumatta, tunnen ja tiedän että aikamoinen vajaus jossain on.

Vaikka en enää jaksa pitkiä kirjoja lukea tai vaikkapa vieraskielisiä artikkeleita tankata, jaksan silti vielä kirjoittaa ja ajatella.

Kauhulla odotan sitä päivää etteivät nekään enää onnistu.

Ajattelematon kun en koskaan haluaisi olla.

Kolmen vartin känni

Viinan juonti, tai nätimmin, enemmän eurooppalaisittain sanottuna, alkoholin nauttiminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Älä käsitä väärin, en minä mikään juoppo aiemminkaan ole ollut. Saunakalja silloin tällöin tai pari lasia viiniä ruoan kanssa ja sen jälkeen.

Suurkuluttajaksi ei siis ole pystytty kutsumaan.

Vuosikymmenien ajan on elimistööni tungettu jos jonkinlaista rohtoa, myrkkyjäkin. Jotkut vailla tehoa, jotkut hetkellisesti tepsien ja jotkut jopa hieman auttaenkin.

Mutta vailla, hetkellisesti ja hieman.

Makasin kolmisen varttia sairaalasängyllä. Hoitajan, joka muuten tuntui olevan varsin asiantunteva ja empaattinen sellainen, annostellessa erilaisia, enemmän tai vähemmän tehokkaita litkuja suoraan suoneeni.

Tarkoituksenaan omalta osaltaan selvittää lääkäreitä varten se, onko vielä jotain jota pystyisi kokeilemaan. Niiden viidenkymmenen jo kokeillun rohdon, myrkyn ja litkun lisäksi.

Varsin mielenkiintoinen, osin rentouttava, mutta suurimmalta osaltaan ahdistava kokemus. Kolmen vartin känni, nopealla selviämisellä ja ilman krapulaa.

Kasvua, tahdoin tai en

Tyttäristä pienin on kasvanut.

Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.

Koska kasvaahan ne, valitettavasti.

Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.

Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.

Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.

Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.

Mutta kasvaahan se, valitettavasti.

Ylivetovanhemmat

Kolmella tyttärelläni on yliveto-isovanhemmat.

Vaikka ikää alkaa jo olla, jaksavat silti niiden kanssa olla ja touhuta, viedä pikkuiseksi aikaa aina silloin tällöin minulta pois.

Välillä tunnen oloni itsekkääksi, aivan kun hylkäisin omani. Vaikkakaan väkisin en ole koskaan pyytänyt saati lapsia sinne kuljettanut. Mutta silti.

Koitan perustella itselleni (turhaan, ei pitäisi, tiedän) että huolimatta kahdeksan tunnin levosta olen jatkuvasti väsynyt. Ja huolimatta sellaisesta lääkemäärästä joka totuttamattomalta löisi tajun kankaalle olen koko ajan kipeä. Ja huolimatta siitä, että kroppani tappelee aina pystyssä ollessani pysyäkö pystyssä vaiko kaatuisiko lattialle.

Koitan siis ottaa avun vastaan.

Monesti mietin miten antaisin takaisin. Resurssini ovat aika lailla rajalliset. En minä pysty illallisia tarjoamaan tahi matkoja tarjoamaan.

Tein siis läjän ruokaa. Helppoa, edullista perussapuskaa. Toivottavasti kelpaa ja heitäkin vähän helpottaa.

Minua helpotti ainakin.

Matkailun rajat

Julkaistu Uusi Rovaniemi-lehdessä 12.9.2018 :

En ole tämänkään alan asiantuntija, mutta uskallan siltikin ihmetellä Rovaniemellä ja muuallakin Lapissa vallitsevaa intoa majoituskapasiteetin kasvattamiselle. Eli kaiketi yksinkertaistettuna hinkua erilaisten hotellien rakentamiselle.

Lapin Kansa uutisoi, että ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisissä kuluneena kesänä tapahtui suuri pudotus.

Tilapäistä? Mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, vaikken siis asiantuntija olekaan, että rauhalla ja hiljaisuudella Lappia ei loputtomiin pystytä markkinoimaan. Rajat tulevat väkisinkin jossain välissä vastaan. Kasvu ei tule olemaan loputonta ja uskallan väittää että nykyisestäkin kasvusta hyötyvät pääosin jo alalla olevat, vahvat toimijat.

Jos joku sattuisi minulta kysymään, vastaisin että panostakaa nykyiseen. Panostakaa laatuun ja unohtakaa määrä. Laadulla kun saattaa kuitenkin viime kädessä tehdä sen paremman tilin, unohtamatta Lapin rauhaa, sen ihmisiä ja ennen kaikkea sen arvokasta ja ainutlaatuista luontoa.

Automaattiohjaus?

Minulla on 2005 vuosimallin Nissan. Ihan vailla hienouksia. Täysin vailla tehoja ja suorituskykyä, vailla tietokoneita ja avustimia ja uusimpia hilavitkuttimia.

Ratti ja neljä pyörää siinä on. Ja ovet joista osan saa paiskaamatta kiinni. Polkimetkin toimii ja radiosta raikaa rokki, paitsi silloin kun tyttäristä vanhin istuu edessä ja vaihtelee kanavia jumputuksesta jumputukseen.

Meinaan että oppisikohan tuo, siis Nissan, kun sillä ikää jo kuitenkin on, ajelemaan kotipihalta harrastuspaikalle suunnilleen itsestään? Aika monena iltana kun suuntana kuitenkin sama tatami on.

Vaikka itsepä olen kuoppani tähänkin kohtaa kaivanut.

Ja en minä oikeasti valita, oppivatpa uutta, oppivatpa liikkumaan, oppivatpa kunnioittamaan ja oppivatpa itseänsä puolustamaan.

Ja saanhan minäkin siinä samalla joitain kosketuksia kodin ulkopuoliseen elämään. Touhuan ja auttelen mukana, harrastuksena minullekin. Vielä kun jotakuinkin jaksan ja asioista ymmärrän.

Santasport, me tullaan taas. Pian.

Ajoittain voisi paskamaiseksikin väittää

Kipu on paskamainen kaveri.

Varsinkin kun se on ollut seurana jo vuosikymmeniä.
Varsinkin kun normaalin ihmisen normaaliin kipuun tarkoitetut lääkkeet ei auta.
Varsinkin kun juoksee lääkäriltä toiselle ja joutuu aina pettymään.
Varsinkin kun tarjolla olisi vielä jotain johon ei kuitenkaan ole varaa.

Koska yhteiskunta ja viranomaiset niin ovat viisaudessaan, jakkupuvuissaan ja pikkutakeissaan niin päättäneet.

Ja kun syöt ja imeytytät ihosi läpi niitä joita normaalin ihmisen kipuun ei ole tarkoitettu ja joita jakkupukuiset sinun sallivat, niin ensin ilahdut, sitten petyt, sen jälkeen toteat että parempi tämäkin kuin ei mitään.

Ja kun sairautesi, se jonka vuoksi syöt ja imeytät ihosi läpi pahenee viikosta toiseen. Väsyt, istut, makaat ja jos askellat, askellat horjahdellen, että kohtapa minä taas kaadun ja jos en niin ainakin melkein.

Niin että paskamaiseksi tätä ajoittain voisi väittää.

Onneksi on kuitenkin pilkahduksia. Kolme pientä ja yksi niitä vähän isompi. Muuten olisi kaksin verroin vaikeampaa.

Pystyisimpä sen niille kaikille kertomaan.

Muistoihin, toivottavasti

Muutamia aikoja sitten mietin pitkän automatkan järkevyyttä kun kyydissä on pieni lauma tyttäriä.

Että jaksavatko, arvostavatko, ovatko toisillensa ihmisiksi? Ja minulle ja minä niille?

Kannatti, jaksoivat, arvostivat, olivat ja olimme ihmisiä ja ihmisiksi. Uusia maisemia, uusia kokemuksia, yhdessäoloa. Nauroimme ja ihmettelimme, nautiskelimme ja juhlimme.

Toivottavasti jää niillä jonnekin aivolohkojen syövereihin, jotta muistaisivat isona. Niin reissun kuin minutkin. Silloin suunnilleen normaalina isänä ja ihmisenä. Sellaisena joka jaksoi olla ja ottaa osaa. Sellaisena joka jotenkin toimi, ei ollut niin kovasti epäkunnossa.

Tuon vajaan viikon ja reilut tuhatkolmesataa kilometriä.

Tuhatkolmesataa kilometriä

Tästä viikko eteenpäin.

Ja kuukausia suunniteltu, ja puhuttukin reissu alkaa.

Onko järkeä lähteä viikoksi tien päälle 7, 11 ja 13 vuotiaiden kanssa, siitä voi olla toistakin mieltä. Nissanin keula kuitenkin osoittaa pohjoisia, mutkaisia, vuorisiakin teitä yli 1300 kilometrin verran.

Maisemat. Niitä lähinnä lähdemme katselemaan. Ja kun tila on mikä on, ei ole lainkaan varmaa että enää ensi kesänä autoilemaan pääsisimmekään.

Otan siis tuon viikon ainoastaan mahdollisuutena. Uusille asioille ja kokemuksille. Ja yhdessä olemiselle tyttärien kanssa.

Niin kauan kun vielä jaksan ja niin kauan kun on vielä mahdollisuus.

Tunteiden viikko

Pienimmällä oli viimeinen eskaripäivä.

Täynnä tunteita siis ollut, tämä viikko. Niin pienellä kuin isommillakin. Itku silmässä, ja välillä nauraen, ovat tarhan tädit viime päivät menneet.

Ja minäkin. Myönnän.

Kahdeksan vuoden ajan, kaikkia kolmea yhtä aikaa, kahta kahdestaan ja puolet siitä pelkästään tuota pienintä - samaan taloon. Se on pitkä aika. Ei siis ihme että täynnä tunteita.

Lähinnä kiitollisuutta.

Siitä että ovat omalta osaltaan ottaneet osaa noiden kolmen kasvattamiseen. Opastaneet ja opettaneet ja tarvittaessa niille olkapäätä tarjonneet. Pitäneet huolta.

Siksi varmaan osin haikeus ja osin tyytyväisyys. Ja itku silmässä.

Ja samalla kun vuodet on kuluneet tuolla pienimmällä, on isoin astumassa yläkoululaiseksi ja keskimmäinenkin jo viidesluokkalaiseksi.

Kasvaahan ne, väistämättä. Ja vaikka porukalla kompuroimme taas kohti uutta ja erilaista, en aio itseäni ihan tarpeettomaksi vielä julistaa.

Vaan koitan oppia siinä mukana ja jatkaa iloitsemista siitä kun ne itsekin koko ajan oppivat.

Aikakauden loppu

Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.

Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.

Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.

Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.

Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo  eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.

Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.

Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.

Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.

Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.

Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.

Tarralenkkarit

Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.

Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.

Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.

Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.

Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.

Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.

Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.