Muistini on jo jonkin aikaa ollut, no, tavanomaista reilua nelikymppistä suomalaista miesoletettua huonommalla tasolla.
Liekö syynä se, että naamallani tanssittiin ripaskaa yhdeksän vuotta sitten, vaiko sitten se että olen suurimman osan elämästäni ollut sairas.
Mene ja tiedä. Mutta huono se on. Varsinkin lyhytkestoinen, kaiketi työmuistiksi kutsuttu. Vaikka mielestäni en lapsuudestani saati nuoruusvuosistanikaan oikein yksityiskohtia muista. Saati sitten kymmenen vuoden takaisista hektisistä työvuosistakaan.
Tuntuu että sumun keskellä olen elänyt. Ihan liian kauan.
Muutamia vuosia olen fyysisesti toiminut vain oikealla puoliskollani. Vasen kun ei aina pysy tahdissa mukana, laittaa horjahtelemaan ja kaatuilemaan. Kuin kauheassa kännissä olisin, kauempaa katsottuna ainakin.
Nämä vielä ymmärrän. Kestänkin.
Mutta kun rusetin solmiminen kengännauhoihin, kauluspaidan hihojen napittaminen tai kolmasluokkalaisen matikan läksyt vaativat äärimmäistä keskittymistä, silti niissä aina onnistumatta, tunnen ja tiedän että aikamoinen vajaus jossain on.
Vaikka en enää jaksa pitkiä kirjoja lukea tai vaikkapa vieraskielisiä artikkeleita tankata, jaksan silti vielä kirjoittaa ja ajatella.
Kauhulla odotan sitä päivää etteivät nekään enää onnistu.
Ajattelematon kun en koskaan haluaisi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti