Synnyin sellaiseen Suomeen, jossa minusta pidettiin huolta. Hoidettiin, lääkittiin, varmistettiin että edellytykset kasvamiselle ihmiseksi olisivat olemassa.
Kasvoin sellaisessa Suomessa, jossa minua opetettiin, kasvatettiin ja koitettiin varmistua siitä, että ihmiseksi kasvamisen edellytykset käytännössäkin toteutuisivat.
Tein töitä sellaisessa Suomessa, jossa vastakkainasettelua ei tuntunut olevan. Ei ainakaan näkyvillä, kaikkien edessä ihmeteltävänä. Oletin että kaikilla olisi vähintäänkin mahdollisuus olla ja elää, kenties menestyäkin. Oletin kaikkien olevan lähtökohtaisesti samalla viivalla, oletin että yhteiskunta ja siinä vaikuttavat ihmiset olisivat solidaarisia, inhimillisiä, eivätkä susia toisiaan kohtaan.
Maailma muuttuu, tiedän. Ja ihminen koittaa pysyä muutoksessa mukana.
Mutta viime vuosina arvot ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Siltä minusta ainakin tuntuu. Ihminen on susi toiselle, kovat arvot voittavat inhimillisyyden, solidaarisuus on vain haave. Syntymässä saatu lähtöviiva ei olekaan kaikille sama.
Sairas saa sairauteensa hoitoa entistä huonommin ja entistä kalliimmalla. Koululainen saa käytettäväkseen oppimateriaalia jos sitä vain sattuu olemaan saatavilla. Eläkeläinen nipistelee tuloistaan ja miettii ostaako ruokaa, maksaako vuokran vai meneekö apteekkiin, koska kaikki ei välttämättä ole sillä hetkellä mahdollista.
Raha puhuu ja suurin osa ihmisistä siitä pelkästään haaveilee. Rikas rikastuu entistä enemmän samalla kun köyhä köyhtyy köyhtymistään. Ja keinoja, miten köyhä on edes jossain määrin elämäänsä pystynyt vaikuttamaan koitetaan koko ajan rajata tai jopa kieltää
Minä. Minulle ensin. Minulle enemmän. Minä olen arvokkaampi kuin sinä.
Eihän tämän näin pitänyt mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti