torstai 24. tammikuuta 2019

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Isät ja äidit, tyttäret ja pojatkin

Sen että Suomi on tytöille ja naisille turvaton paikka elää pitäisi olla kansallisen häpeän paikka.

Kuvittelemme olevamme sivistyksen kehto, länsimaista länsimaisimpia, eurooppalaisia, hyviä ihmisiä. Demokraattisia ja solidaarisia, hyvän moraalin omaavia.

Vaan kun emme ole.

Viime aikojen surullisia tapahtumia kaadamme pääosin tänne muualta tulleiden niskaan unohtaen samalla sen, että tasa-arvo maassamme ei ole vielä lähellekään valmis. Ja unohtaen sen, että suomalaiset tytöt ja naiset ovat aina ja iankaikkisesti olleet miessukupuolta heikommassa ja turvattomammassa asemassa. Jo ennen kuin meitä erinäköisemmät tänne tulivat. Seksuaalinen hyväksikäyttö tai seksuaalinen väkivalta eivät ole vuonna 2015 löydetty ilmiö. Suomessa suomalainen mies on ollut sellaisiin kykeneväinen jo aikojen alusta alkaen.

Sukupolveni ei täydellistä tasa-arvoa näe. Saati aikaa milloin tyttäremme voivat kulkea, puhua, kirjoittaa, yleensäkin ilmaista itseään joutumatta pahimmassa tapauksessa halveksunnan tai jopa suoranaisen vihan kohteeksi.

Mutta sukupolveni voi asioita nopeuttaa. Jos se niin haluaisi.

Pystymme kasvattamaan tyttäremme pitämään puoliaan. Henkisesti ja fyysisestikin. Pystymme kasvattamaan tyttäremme uskomaan ja tietämään sen, että he ovat ihan yhtä lailla samanlaisia sekä samoihin asioihin kykeneviä kuin vastakkainen sukupuolikin. Voimme opettaa heille suvaitsevaisuutta, ymmärrystä, kykyä ajattelemaan itse. Opettaa ottamaan toisetkin huomioon.

Toivon sydämestäni, ja ehkä rukoilisin jos uskoisin sen apua antavan, että se osa sukupolvestani joka tyttäriensä lisäksi myös poikiansa kasvattaa ajattelisi samoin.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Jakkupukuiset ja solmiokaulaiset

Kipulääkkeet.

Reseptillä tai ilman, vahvemmatkin ja joidenkin mielestä äärimmäistä pahuuttakin pahemmat. En minä niitä huvikseni ota, kolmea, neljää, viittäkin erilaista. Joskus enemmän ja joskus vähemmän.

Otan ollakseni olemassa, läsnä, käyttökelpoinen ja käytettävissä. Vaikka sekään ei aina auta tahi riitä.

Minulla on perhe. Kotitöitä. Lapsia jotka edelleen minua tarvitsevat. Vaimo jolle haluan olla mahdollisimman hyvä.

Siksi minua pännii - ei, vaan suoraan sanottuna vituttaa sellaiset ihmiset, yleensä hyvin toimeentulevat, terveet, jakkupukuiset ja solmiokaulaiset, jotka tuntuvat tekevän lähestulkoon kaikkensa sen eteen etteivät minä ja kaltaiseni enää apua saa.

Demonisoivat niin hyviä kuin vähemmän hyviä vaihtoehtoja. Vailla käsitystä niiden tarpeesta tai siitä miten sairaan ihmisen elämänlaatua pystyttäisiin parantamaan edes vähän lähemmäksi ihmisen arvolle sopivammaksi.

Kissavideot tai mindfullness eivät kaikkea pahaa pois vie.

Onnekseni olen kohdannut pääosin lääkäreitä joita pystyn ihmisiksi kutsumaan. Sellaisia jotka tarpeet ja elämänlaadun ymmärtävät. Olen siitä tavattoman tyytyväinen.

Samalla tiedän, että on olemassa ihmisiä jotka joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan olemassaolonsa puolesta. Neurologisesti sairaita, tai hoitovirheen uhriksi joutuneita, tai syvässä masennuksen ja ahdistuksen kuopassa olevia.

Heille kaikille toivon parempaa.

Itse samalla pahempaa peläten.




keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Setämiehet ja muutkin kovin oikealla olevat

Olen aika ajoin kohtalaisen ahkera twitteristi.

Sen lisäksi että kyseinen palvelu on opastava, antaa uutisia tuoreeltaan, tarjoaa mahdollisuuksia niin kepeään kuin painavampaankin keskusteluun, on sillä myös huomattavasti verenpainetta nostava vaikutus.

Parin päivän ajan, erään niin kutsutun liikemiehen aloittamana, kaiketi, on palvelussa tullut eteen toinen toistaan omalaatuisempia määritelmiä siitä, millainen suomalaisen demokratian tulisi olla.

Setämiehet, siis ne keski-ikäiset, ja miksei nuoremmatkin valkoiset kantasuomalaiset heterot jotka eivät omasta mielestään nykyään saisi sanoa mitään ovat pahimpia sanomaan. Ehdottelemaan äänioikeuden rajaamista tulotason mukaan. Ehdottelemaan vaatimuksia sille, kuka tai millä tavoin koulutettu ihminen (mies?) saisi vaaleissa ehdolle asettua.

Tytöttelevät naisia joiden tietävät olevan viisaampia (siis pelottavia) kuin itse. Vähättelevät toisten saavutuksia, edellytyksiä, elämää yleensäkin.

Aivan helvetin pelottavaa.

Olen itse ikäni puolesta setämies, mutta suin surminkaan samankaltaiseksi ukkeliksi en ala. En pysty. Uskon tasa-arvoon, solidaarisuuteen, moraaliin, siihen että kaikilla on oikeus osallistua.

Toivottavasti me suomalaiset olemme kuitenkin loppujen lopuksi kokonaisuutena sen verran fiksua porukkaa ettemme anna demokratian luisua sellaiselle tielle jota kulkevat vain korkeasti koulutetut, hyvin toimeentulevat terveet ihmiset.

Samalla kun vähemmän kouluja käyneet, huonotuloiset, sairaat ja syrjäytyneet koitetaan laittaa kinttupolkuja kulkemaan.

Äänestäkää.

tiistai 8. tammikuuta 2019

"Onko teillä tarralenkkareita koossa 43?"

Sormien näppäryyden ja suurinpiirtein pystyssä pysymisen taidon katoaminen tässä iässä ottaa aikasesti päähän.

Rusetin tekeminen muuttui hankalaksi jo vuosi sitten, voimat sormista ja käsistä alkoivat vähentyä sitäkin aiemmin. Kroppa ei tottele, horjun ja horjahtelen, kaatuilenkin. Refleksit ovat vielä jossain olomuodossa olemassa joten kaatuilu ei onneksi jokapäiväistä ole. Mutta kuinka kauan, edes jossain olomuodossa. Pikkuisen pelottavaa.

Kävin päivänä eräänä taas jonkinlaisen lääkärin vastaanotolla. Asiallinen, osaava, ei siinä mitään. Piikinkin osasi pistää paremmin kuin aikaisempi erikoistuva. Määräsi tutkimuksia.

Luulin kirjoittaneeni osaston sihteerin antamiin ajanvarauslappuihin omia muistiinpanoja, koska vähän sitä sun tätä siitäkin tutkimuksesta piti muistiin laittaa. Siis kirjoitin, mutta jälkeenpäin en saanut mitään selvää. Viivantapaisia, eri asennoissa, jonossa kylläkin.

Mutta täysin lukemattomissa.

Kivut ovat jossain määrin aisoissa, opiaatit auttaa. Paitsi se vuosi sitten oululaisen kirurgin rikkoma olkapää, siihen ei auta sitten niin mikään.

Pahinta on kuitenkin se, että olen alkanut huomata tyttärien käyttäytyvän minua kohtaa pikkaisen eri tavalla. Tai ainakin kahden vanhimman. Tuntuu että varovat. Eivät pyydä kuten ennen. Ovat muuttuneet avuliaimmiksi ja oma-aloitteisimmiksi. Pieninkin jopa.

Mutta kun tyttäristä vanhin, aina kun sen vaikkapa äidillensä taas viikoksi vien, sen katse on niin äärimmäisen huolestunut. Sellainen johon on vaikea vastata, katsoa takaisin. Koitan vain hymyillä ja kättä heilauttaa. Itkut jätän autoon.

Ei kai ole kohta 14-vuotiaan asia myötäelää isänsä sairautta.

Ei vielä ainakaan.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Vuodenvaihde?

Vuosi vaihtui.

Tyttäristä pienin kyseli eilen, pidänkö uudesta vuodesta. En osannut oikein vastata.

Itse asiassa en itse edes ymmärrä miksi juuri vuoden vaihtumisesta on kehkeytynyt niinkin suuri juhlan aihe kuin se on. Ihmiset tuntuvat kuluttavan tähänkin juhlaan oman mittakaavani mukaan isojakin summia. Taivaan tuuliinkin ammuttuna. Kirjaimellisesti.

Vastasin kuitenkin. Jotain epämääräistä sen symbolisesta merkityksestä joillekin ja jotain vieläkin epämääräisempää siitä että isillä näitä vuodenvaihteita on jo sen verran paljon ehtinyt tulla.

Juhlistimme vuodenvaihdetta tavanomaista monipuolisemmalla iltapalalla, sormiruoalla, vähän sitä sun tätä epäterveellistä tarjolla oli. Alkuillasta uhmasimme talvimyrskyä ja kävimme joen rannalla katselemassa kaupungin tarjoamaa ilotulitusta.Valvoimme kaikki "ensi vuoteen".

Sellainen oli juhlamme.

Mutta edelleen kaipaisin joltain minua viisaammalta jonkinmoista selitystä alussa esittämääni kysymykseen. Miksi vuoden vaihtumista juhlitaan?

Eikö se kuitenkin ole aina väistämättä edessä?

Toivottavasti ainakin.