Kipulääkkeet.
Reseptillä tai ilman, vahvemmatkin ja joidenkin mielestä äärimmäistä pahuuttakin pahemmat. En minä niitä huvikseni ota, kolmea, neljää, viittäkin erilaista. Joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Otan ollakseni olemassa, läsnä, käyttökelpoinen ja käytettävissä. Vaikka sekään ei aina auta tahi riitä.
Minulla on perhe. Kotitöitä. Lapsia jotka edelleen minua tarvitsevat. Vaimo jolle haluan olla mahdollisimman hyvä.
Siksi minua pännii - ei, vaan suoraan sanottuna vituttaa sellaiset ihmiset, yleensä hyvin toimeentulevat, terveet, jakkupukuiset ja solmiokaulaiset, jotka tuntuvat tekevän lähestulkoon kaikkensa sen eteen etteivät minä ja kaltaiseni enää apua saa.
Demonisoivat niin hyviä kuin vähemmän hyviä vaihtoehtoja. Vailla käsitystä niiden tarpeesta tai siitä miten sairaan ihmisen elämänlaatua pystyttäisiin parantamaan edes vähän lähemmäksi ihmisen arvolle sopivammaksi.
Kissavideot tai mindfullness eivät kaikkea pahaa pois vie.
Onnekseni olen kohdannut pääosin lääkäreitä joita pystyn ihmisiksi kutsumaan. Sellaisia jotka tarpeet ja elämänlaadun ymmärtävät. Olen siitä tavattoman tyytyväinen.
Samalla tiedän, että on olemassa ihmisiä jotka joutuvat päivästä toiseen kamppailemaan olemassaolonsa puolesta. Neurologisesti sairaita, tai hoitovirheen uhriksi joutuneita, tai syvässä masennuksen ja ahdistuksen kuopassa olevia.
Heille kaikille toivon parempaa.
Itse samalla pahempaa peläten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti