Kolmella tyttärelläni on yliveto-isovanhemmat.
Vaikka ikää alkaa jo olla, jaksavat silti niiden kanssa olla ja touhuta, viedä pikkuiseksi aikaa aina silloin tällöin minulta pois.
Välillä tunnen oloni itsekkääksi, aivan kun hylkäisin omani. Vaikkakaan väkisin en ole koskaan pyytänyt saati lapsia sinne kuljettanut. Mutta silti.
Koitan perustella itselleni (turhaan, ei pitäisi, tiedän) että huolimatta kahdeksan tunnin levosta olen jatkuvasti väsynyt. Ja huolimatta sellaisesta lääkemäärästä joka totuttamattomalta löisi tajun kankaalle olen koko ajan kipeä. Ja huolimatta siitä, että kroppani tappelee aina pystyssä ollessani pysyäkö pystyssä vaiko kaatuisiko lattialle.
Koitan siis ottaa avun vastaan.
Monesti mietin miten antaisin takaisin. Resurssini ovat aika lailla rajalliset. En minä pysty illallisia tarjoamaan tahi matkoja tarjoamaan.
Tein siis läjän ruokaa. Helppoa, edullista perussapuskaa. Toivottavasti kelpaa ja heitäkin vähän helpottaa.
Minua helpotti ainakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti