Sairastaminen herran (tai minkä tahansa jumalan) vuonna 2018 on tehty aika hemmetin vaikeaksi.
Ainakin pitkäaikaissairaalle, sellaiselle jonka kipujen ja vapinoiden edessä lääkäritkin joutuvat myymään ei-oota.
Silloin sairas ei oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa.
Kun tuntuu että kaikki mahdollinen on jo tehty ja sanottu ja kokeiltu ja pienen omaisuuden verran rahaa paikkakunnan apteekkareille kannettu. Ja yhdeksän tuntia aivoleikkauksessakin nukuskeltu.
Yksi sanoo että kokeillaanpa vielä sitä ja tuota. Toinen pesee kätensä vaikka osan sairaasta on tahattomasti hajoittanut. Kolmas sanoo että odotellaan. Neljäs toteaa että ota yhteyttä aina kun tarvit.
Mutta ei mene aivan näin, ei mene.
En halua enää pettyä kun se viideskymmenes kokeilu ei auta. En halua enää kuulla että "en se minä ollut" tai että "se paranee ajan kanssa". En halua enää odottaa, olen tehnyt niin jo yli puolet elämästäni. Ja en halua enää kuulla vittuiluntapaista kun otin yhteyttä. Kun kerran tarvitsin.
Haluaisin huutaa, kiroilla, itkeä, että auttakaa nyt joku vittu vieköön ja soikoon. Olen niin väsynyt.
Henkisesti ja fyysisestikin.
Mutta kuitenkin, kuten aina, minä, köyhä ja helvetin nöyrä pitkäaikaissairas kokeilen, odotan, nielen selitykset ja otan yhteyttä aina kun tunnen tarvetta.
En halua oppia tyytymään. Jos tyytymään opin, tiedän etten sen jälkeen enää jaksa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti