Kolmen tyttären isänä kärsin, jos jollain niistä on huono olla.
Tiedän, kovasti sanottu, mutta en ole vielä yli kolmetoistavuotisen vanhenpana olemisen jälkeenkään oikein sellaiseen tottunut.
Tiedän, hormonit ja kaikki ikään liittyvät ja sen tapaiset, kullakin vuorollaan tai pahimmillaan yhtä aikaa. Kipu, huono vointi, suoranainen vitutus, kaikkeen reagoin edelleen voimakkaasti.
Tiedän, ei niitä saa painostaa, ei hokea että mikä vaivaa, mikä vaivaa, mikä sulla on hätänä. Työnnän niitä vain itsestäni kauemmas.
Tiedän, oma olotilani, vaivani, väsymykseni, kipuni, kaikki erikseen ja yhdessä paistaa kasvoiltani vaikka kuinka koittaisin peitellä. Eihän ne tyhmiä ole, ikänsä kaikki joutuneet vierestä, välillä ihan kirjaimellisestikin seuraamaan kuinka menen askel askeleelta huonommaksi.
Pelkään että se vaikuttaa.
Siihen miten ne minua kohtaan käyttäytyvät. Mitä kaikkea omasta mielestään uskaltaisivat minulle kertoa, huolistaan, kivuistaan tai siitä suoranaisesta vitutuksestaan.
"Ei mulla mikään ole. Kaikki on aivan hyvin..."
Vaikeaa ja pelottavaa.
Koitan opetella pysymään sopivan kaukana mutta silti tarvittavan lähellä. Muuta en varmaan pystykään tekemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti