Tyttäristä pienin on kasvanut.
Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.
Koska kasvaahan ne, valitettavasti.
Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.
Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.
Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.
Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.
Mutta kasvaahan se, valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti