Pienimmällä oli viimeinen eskaripäivä.
Täynnä tunteita siis ollut, tämä viikko. Niin pienellä kuin isommillakin. Itku silmässä, ja välillä nauraen, ovat tarhan tädit viime päivät menneet.
Ja minäkin. Myönnän.
Kahdeksan vuoden ajan, kaikkia kolmea yhtä aikaa, kahta kahdestaan ja puolet siitä pelkästään tuota pienintä - samaan taloon. Se on pitkä aika. Ei siis ihme että täynnä tunteita.
Lähinnä kiitollisuutta.
Siitä että ovat omalta osaltaan ottaneet osaa noiden kolmen kasvattamiseen. Opastaneet ja opettaneet ja tarvittaessa niille olkapäätä tarjonneet. Pitäneet huolta.
Siksi varmaan osin haikeus ja osin tyytyväisyys. Ja itku silmässä.
Ja samalla kun vuodet on kuluneet tuolla pienimmällä, on isoin astumassa yläkoululaiseksi ja keskimmäinenkin jo viidesluokkalaiseksi.
Kasvaahan ne, väistämättä. Ja vaikka porukalla kompuroimme taas kohti uutta ja erilaista, en aio itseäni ihan tarpeettomaksi vielä julistaa.
Vaan koitan oppia siinä mukana ja jatkaa iloitsemista siitä kun ne itsekin koko ajan oppivat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti