Muutamia aikoja sitten mietin pitkän automatkan järkevyyttä kun kyydissä on pieni lauma tyttäriä.
Että jaksavatko, arvostavatko, ovatko toisillensa ihmisiksi? Ja minulle ja minä niille?
Kannatti, jaksoivat, arvostivat, olivat ja olimme ihmisiä ja ihmisiksi. Uusia maisemia, uusia kokemuksia, yhdessäoloa. Nauroimme ja ihmettelimme, nautiskelimme ja juhlimme.
Toivottavasti jää niillä jonnekin aivolohkojen syövereihin, jotta muistaisivat isona. Niin reissun kuin minutkin. Silloin suunnilleen normaalina isänä ja ihmisenä. Sellaisena joka jaksoi olla ja ottaa osaa. Sellaisena joka jotenkin toimi, ei ollut niin kovasti epäkunnossa.
Tuon vajaan viikon ja reilut tuhatkolmesataa kilometriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti