Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.
Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.
Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.
Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.
Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.
Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.
Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti