Menin hakemaan eskarilaista.
Yksi tarhan tädeistä (suonette anteeksi kaikki itseäni nuoremmat päiväkodeissa työskentelevät) istui nuorempien välipalapöydässä paita väärinpäin yllään.
Meinasin asiasta mainita, koska tuttuhan täti on, jo kahdeksan vuoden ajalta kun kolme tytärtäni, osin yhtä aikaa ja osin vuorollaan ovat samaisessa päiväkodissa kasvaneet.
Seuraavassa huoneessa oli läjä vieläkin pienempiä ihmisenalkuja. Ja silmiini pisti ainakin yksi kirkkaanvärinen peruukki ja lisää väärin päin päällä olevia vaatteita. Kolmannessa huoneessa, siinä missä eskarilaiset omenoitaan puputtivat, istui omani täti pyjamassaan, lapset vaatteet väärinpäin, osa naamiaispuvuissa ja osa kasvot maalattuina.
Ja ainakin omani silmistä paistoi ilo ja riemu.
Mietin taas, kuinka onnellinen olen saanut olla siitä, että akkalaumani on saanut siellä olla. Oppimassa ja leikkimässä, liikkumassa, näyttämässä ilojaan ja surujaan. Ja kasvamistaan.
Ja kuinka tyytyväinen olen vuodesta toiseen ollut siitä, että laumaa on ollut opettamassa, leikittämässä ja liikuttamassa suuri määrä ammattilaisia. Silti osoittaen ymmärrystä ja empatiaa, kovuuttakin tarvittaessa. Omalta, ajoin isoltakin osaltaan vaikuttamassa siihen millaisiksi tyttäret ovat kasvaneet ja ovat kasvamassa.
Seuraavan kerran kun joudun lukemaan päiväkodeissa työskentelevien ihmisten ahdingosta, tulen taatusti muistamaan väärinpäin puetut vaatteet, värikkäät peruukit ja pyjamissaan istuvat kasvatuksen ammattilaiset.
Sellaisen vaikutuksen ovat minuun tehneet, nämä nykyiset ja lukuiset aiemmatkin.
Enkä osaa tämän enempää kiitollisuuttani heitä kaikkia kohtaan osoittaa. Tai ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja sanon tämän saman silloin kun viimeinen tarhapäivä koittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti