Minä, arjessa elävä

Päivät kuluvat nopeasti.

Vuodetkin.

Kotona päivänsä viettävällä luulisi niiden menevän hitaammin. Vaan kun ei. Minulla ainakaan.

Normaalisti sisäinen kelloni toimii vaimon työaikojen, lasten lukujärjestysten ja judotreenien mukaan, mutta viimeiset pari viikkoa on koko ajan ollut perjantai tai lauantai. Kumpi lienee nytkin?

Anteeksi teille kaikille jotka pyhistä ja lomista virtanne otatte, onneksi ne on kohta ohi. Pääsen palaamaan koti-isän arkeen, sellaiseen jossa on myös maanantait ja sunnuntait. Arkeen jota ohjaavat nuo lukujärjestykset ja tatamikäynnit. Ja vaimon suunnilleen normaalit työajat.

Silloin ainakin tiedän mitä tehdä ja milloin tehdä.

Ja ennenkaikkea miksi tehdä.

Joulu oli ja meni, omanlaisenaan tänä vuonna. Hyvänä, omanlaisenaan. Ja kohta kun vuoden vaihtumisen juhliminen päättyy pääsemme kaikki laskemaan päiviä vaikkapa nyt pääsiäiseen.

Myös minä ja kaltaiseni arjessa elävät.

Tämän vuoden joulut

Jouluja on tänä vuonna kaksi.

Ensimmäinen alkaa toden teolla tänään. Kun alamme vaimon kanssa lähipäivien ruokia valmistella. Lauma on äidillään, vuorotellen kun näitä vietetään.

Ajattelin, että jos tänään oikein kovasti touhutaan, niin lähipäivinä sitten lähinnä istutaan.

Kahdestaan, jos koiria ei lasketa. Viidestään jos lasketaan.

Nautitaan rauhallisuudesta, hyvästä ruoasta, kohtuuhintaisesta viinistä, takkatulen antamasta lämmöstä. Makoillaan sohvalla, kääriydytään viltteihin, rapsutellaan koiria, toisiammekin.

Imen itselleni siitä yhdessäolosta, ajoittaisesta käsistä pitämisistä ja kosketuksista voimaa, talletan siitä tulevaa rakkautta pahojen päivien varalle.

Tapanina alkaa sitten se toinen.

Pukki, koska pienin vielä ainakin osin niin luulee, on isovanhempien luona pysähtynyt. Näkevätpä vanhuksetkin ripauksen pakettien avaamisen iloa, vilpitöntä riemua, yllättyneitä ilmeitä.

Syödään vielä kerran jouluisesti. Oman, jo alkaneen perinteen mukaan. Ihmetellään kuluneita päiviä, mietitään uusille tavaroille paikkoja, rapsutellaan koiria.

Ja itse koitan saada niiden ilmeistä, silmissä pilkehtivästä ilosta ja hyvästä olosta itselleni virtaa jaksaa taas seuraavaan päivään.

Ja sen ylikin.

Kipukroonikon miesflunssa

Neurologisesti sairaan (liekö edes termi) flunssa taitaa olla jossain määrin erilainen kuin terveen sairaan flunssa.

Flunssan mukanaan tuomat kolotukset kun tuntuvat moninkertaistuvan eivätkä buranat ja panadolit edes kouramitallisina tunnu niihin auttavan.

Silti en suostu alistumaan tyypilliseen miesflunssaan. Vaikka vaimoni niin taitaisi edes jossain määrin toivoa. Eilen kuulemma osasin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sairastaessani rauhoittua. Enkä touhunnut ja tohottanut samaan malliin kuin niin sanotusti terveenä.

Mieli tekisi. Vaikeroida ja valittaa, jäädä lopullisesti tai ainakin viikoksi sängyn pohjalle makaamaan ja odottaamaan palvelua ja hellää huolenpitoa.

Vaikka huoltahan tuo minusta pitää. Patistaa lepäämään, hoitaa ruokaa pöytään, ei ota stressiä siitä mitä en jaksa tehdä. Arvostan

Eilen se keitti tuoreesta inkivääristä ja hunajasta juoman. Piti olla pahaa. Ei ollut.

Taidan sen verran miesflunssailla ja vaatia (oikeasti pyydän nätisti) tänään sitä lisää.

Joulu, perhana

Vaikka en erityisemmin jouluihminen olekaan, niin alan olla valmis.

Lahjojen hankkimisen taisin aloittaa jo syyskuussa. Jemmailin sitä mukaa kun jotain sopivaa eteen tuli. Ja halpaa. Kukkaro kun ei kovin syvä ole. Tyttärille investoin kullekin yhden kalliimman. Ja jossain määrin turhemman. Loput ovat tarpeeseen. Kosmetiikkaa ja sen sellaista. Alkavat olla jo pienintäkin myöten siinä iässä.

Vanhempiani muistan, ja vaimoa. Sisarusten kanssa ollaan jo vuosia sitten sovittu ettei lahjoja vaihdeta. Toisaalta toisen kanssa en tekemisissä edes ole. Että sen suhteen helppoa, jouluna ainakin.

Oman jouluni saan siitä että pöydässä on hyvää syötävää, hyvää viiniä ja hyvää seuraa. Hamstraamisenkin olen jo aloittanut. Sitä mukaa kun pakkausten parasta ennen päivämäärät antavat luvan hamstrata.

Joulu kuitenkin kaiketi on pääosin lasten juhla, ainakin meille pakanoille. Ilo ja hymy ja niiden hyvä mieli. Meillä se on tänä vuonna lyhyt, Tapanina ne tänne tulevat piipahtamaan.

Onneksi on tuo tuossa sohvalla tällä hetkellä vieressä istuva. Joulu, ja se hyvä mieli, se tulee meille kahdellekin.

Kompromissi

Tunnollisuus.

Taitaa kulkea suvussa, mutta kaiketi joissain tapauksissa opittavissa pois.

Tyttäristä vanhin sairastelee. Suuttuikin kun en aamulla antanut kouluun lähteä. Tunnollinen siis, ainakin tänään ja tässä tapauksessa. Eilen illallakin koitettiin takoa päähän flunssaisena töiden tekemisen järjettömyyttä. Vaarallisuuttakin.

Itseni löysin kymmenisen vuotta sitten sairaalan ensiavusta tiputuksesta. Keuhkokuumeessa olin töihin lähtenyt. Tunnollinen siis, silloin ja siinäkin tapauksessa. Mutta viime vuosina, kiitos järkevästi ajattelevan vaimoni, olen luullakseni liiallisesta tunnollisuudesta oppimassa pois.

Ehkä.

Tytär leppyi. Käytin puolen tunnin mutkan koululla, englannin kokeen kuuntelun rästikokeessa.

Kompromissi kahden tunnollisen, ja liiallisuudesta pois oppivien kesken.

Haluaisi, pitäisikin, vaan ei pysty

Jos olet aiemmin tekstejäni lukenut, tietänet että en toimi aivan kunnolla.

Sairauteni vie voimia, ja ne jäljelle jäävät koitan päivittäin jaksottaa siten, että kodin ylläpitoon ja lapsille sitä riittäisi.

Ja vaimolle.

Eikä aina aivan niihinkään.

Ystäviä minulla ei montaa ole, kavereita jokunen, sellaisiakin joista välitän ja tunnen jonkinlaista tuskan tapaista kun niillä on vaikeaa. Avioelämässä, raha-asioissa, lastensa kanssa.

Tuntuu että haluaisin auttaa. Niillä keinoilla joita rajallinen kapasiteettini antaa myöten. Kuunnella edes, koska perisuomalaisen keski-ikäisen miesoletetun keino ei minulle enää tätä nykyä sovi. Korkeintaan muutaman lasillisen verran mietoa ongelmanratkaisijaa.

Mutta kun koko kropan lisäksi mieltäkin väsyttää. Omat ajatukset, omat huolet, omat vaivat ja kivut ja sairauden erinäiset ilmentyvät.

Ja kemikaalit.

Toivottavasti te, siis te joilla niitä ongelmia avioelämässä, rahan kanssa tai lasten suhteen on, tiedätte että ajattelen teitä.

Jaksakaa.