Kiirettä pitää, joutomiehelläkin.
En ole työnkammoksuja, aatteellisesti työtön, vai mikä se termi olikaan. Vaan eläkeläinen. En minkään valtakunnan jumalan, vaan taivaalta päälleni pudonneen meteoriitin armosta.
Ja tein kyllä aikanaan oman osuuteni. Kaksinkertaisesti, sanoisin, ja siltikin kiirettä pitää.
Päivä on nyt puolivälissä, ainakin käyttämäni aikamääreen mukaan, ja jalkani laulavat hoosiannaa ja käteni vapisevat väsymyksestä. Joutomiehellä tuntuu olevan kovin kiire.
Kiire lämmitellä taloa alkutalven pikkupakkasilla. Kiire ripustella vaatteita kuivumaan. Kiire käydä kaupassa. Kiire valmistella koko laumalle ruokaa. Kiire kannella viimeisiä kesäkamppeita varastoon.
Kiire tarkkailla kaikkia some-tilejä ja kiire pysyä ihmisten kirjoissa. Osallistumalla, keskustelemalla, kommentoimalla, tinkaamalla. Koska joutomiehen kontaktit elämään, ympäröivään maailmaan ovat rajalliset.
En silti valita. Jokaisen päivän parhaita hetkiä ovat ne, kun hellu tulee töistä ja kertoo päivästään. Tai kun tyttäret, täällä ollessaan kertovat omastaan.
Ja ne kun saan lauman kanssa tehdä yhdessä jotain mukavaa. Ja ne kun vaimonlaisen kanssa saamme ihan kahdestaan vain olla, löhötä ja keskustella.
Hitto - en taida, ainakaan koko ajan, ihan joutomies ollakaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti