Koitan kasvattaa, pääosin joka toinen viikko, kolmea ihanaa tytärtä.
Ja vaikka tätä jokatoinenviikko-rytmiä on kulunut jo vuosia, niin siltikin jokaisena sunnuntaina kun niitä pois taas vien, tuntuu kuin pieni palanen sydäntä olisi repaistu vähäksi aikaa irti.
Samalla yritämme yhdessä vaimonkaltaisen kanssa opettaa niille, muun olemisen ja elämisen taitojen lisäksi sen, että niiden sukupuolella ei viime kädessä ole mitään väliä.
Uskon tasa-arvoon. Uskon sukupuolineutraaliuuteen. Uskon siihen, että tytöt ovat yhtä lailla päteviä kuin pojat, ja pojat yhtälailla kuin tytöt. Uskon myös siihen, että valitettavasti niitä tullaan joskus tulevaisuudessa määrittelemään naiseutensa vuoksi.
Siksi minusta tuntuu äärimmäisen pahalta se, että kaltaisiani setämiehiä lyödään sen vuoksi että vietämme isänpäivää.
Empatiakyvyttömiksi sanovat.
Vaikka kasvatuksen nuorana on tasa-arvo, kanssaihmisten kunnioittaminen. Hämmästyttää...
Olenko siis kamala ihminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti