Tunteiden viikko

Pienimmällä oli viimeinen eskaripäivä.

Täynnä tunteita siis ollut, tämä viikko. Niin pienellä kuin isommillakin. Itku silmässä, ja välillä nauraen, ovat tarhan tädit viime päivät menneet.

Ja minäkin. Myönnän.

Kahdeksan vuoden ajan, kaikkia kolmea yhtä aikaa, kahta kahdestaan ja puolet siitä pelkästään tuota pienintä - samaan taloon. Se on pitkä aika. Ei siis ihme että täynnä tunteita.

Lähinnä kiitollisuutta.

Siitä että ovat omalta osaltaan ottaneet osaa noiden kolmen kasvattamiseen. Opastaneet ja opettaneet ja tarvittaessa niille olkapäätä tarjonneet. Pitäneet huolta.

Siksi varmaan osin haikeus ja osin tyytyväisyys. Ja itku silmässä.

Ja samalla kun vuodet on kuluneet tuolla pienimmällä, on isoin astumassa yläkoululaiseksi ja keskimmäinenkin jo viidesluokkalaiseksi.

Kasvaahan ne, väistämättä. Ja vaikka porukalla kompuroimme taas kohti uutta ja erilaista, en aio itseäni ihan tarpeettomaksi vielä julistaa.

Vaan koitan oppia siinä mukana ja jatkaa iloitsemista siitä kun ne itsekin koko ajan oppivat.

Aikakauden loppu

Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.

Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.

Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.

Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.

Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo  eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.

Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.

Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.

Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.

Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.

Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.