S*atanan Savotta

Puolisen tuntia jaksan touhuta. Olla jaloillani, laittaa ruokaa, siivota, hoitaa pyykit ja astianpesukoneen.

Mutta tuo puolituntinen haluaa vastapainokseen tunnin istumista. Tai makaamista.

Liekö syy kaikkien nauttimieni kemikaalien vaiko perussairauden. Tiedä häntä. Ärsyttävää ja henkisestikin helvetin väsyttävää kuitenkin.

Noista lääkkeistä jonkin verran luullakseni apua saan, mutta ajoittain tulee tunne että onko se sen arvoista. Kärsisinkö kuitenkin mieluummin kovemmista kivuista kuin nyt? Olisiko parempi täristä, antaa käsien vapista ja vatkata?

Vaikeaa.

Eilen tunsin oloni niin väsyneeksi, että puhuminenkin tuntui ylivoimaiselta. Kolmen vartin päiväunet venähti kahdeksi tunniksi, yö oli melkein kymmenen tuntinen.

Siltikään en koko ajan jaksa. On tämä veemäinen savotta.

Kohta?

Petyin taas, siitä huolimatta että olen tottunut pettymään.

Vaikka olikin niin kutsuttu "long shot". Tutkimuksen tehnyt lääkärikin vaikutti pettyneeltä, olisi kuulemma halunnut olla avuksi. Löytää jotain.

Niin minäkin haluaisin.

Pitäisi olla rikas, tai sitten totaalisesti pohjalla. Mutta olen todennut jo hyvän aikaa sitten, että pohjalla oleminen ei pitkässä juoksussa ole hyväksi.

Vaikka ajoittain tuntuisikin hyvältä ratkaisulta. Jatkan siis vanhaan tapaan. Napsin pillereitä, liimailen laastareita, odotan että jospa se kohta...

Mutta sanonpa vaan että kohta on ajan määreenä aivan helvetin pitkä.

Ainakin neljännesvuosisata.

Automaattiohjaus?

Minulla on 2005 vuosimallin Nissan. Ihan vailla hienouksia. Täysin vailla tehoja ja suorituskykyä, vailla tietokoneita ja avustimia ja uusimpia hilavitkuttimia.

Ratti ja neljä pyörää siinä on. Ja ovet joista osan saa paiskaamatta kiinni. Polkimetkin toimii ja radiosta raikaa rokki, paitsi silloin kun tyttäristä vanhin istuu edessä ja vaihtelee kanavia jumputuksesta jumputukseen.

Meinaan että oppisikohan tuo, siis Nissan, kun sillä ikää jo kuitenkin on, ajelemaan kotipihalta harrastuspaikalle suunnilleen itsestään? Aika monena iltana kun suuntana kuitenkin sama tatami on.

Vaikka itsepä olen kuoppani tähänkin kohtaa kaivanut.

Ja en minä oikeasti valita, oppivatpa uutta, oppivatpa liikkumaan, oppivatpa kunnioittamaan ja oppivatpa itseänsä puolustamaan.

Ja saanhan minäkin siinä samalla joitain kosketuksia kodin ulkopuoliseen elämään. Touhuan ja auttelen mukana, harrastuksena minullekin. Vielä kun jotakuinkin jaksan ja asioista ymmärrän.

Santasport, me tullaan taas. Pian.

Airbnb, perskele

Auton keula osoittaa illalla Ouluun. Ja Oulussa odottaa elämäni ensimmäinen Airbnb.

Ilmankin olisin pärjännyt, luulisin. Mutta halvemmaksi osoittautui kuin hotelli. Ja koska aamupalaa ei tarvita.

Tyttäristä keskimmäinen joutuu jo ties kuinka monennen kerran lyhyen elämänsä aikana tutkittavaksi, ronkittavaksi ja toivon mukaan kuntoon laitettavaksi. Sen verran kauan on alkujaan terveyskeskuslääkärin virheestä alkunsa saanut ammottava reikä tärykalvossa kuuloa heikentänyt.

Kaiken muun kokemansa paskamaisuuden, tutkimisen ja ronkkimisen lisäksi.

Olen 43 vuotias ja isä olen ollut 13 vuoden ajan. Ja vieläkään en ole tottunut siihen että lapsi huutaa kipuaan ja että "auta, isi, auta, vie kipu pois, mie en kestä..."

Jos tapanani olisi rukoilla, rukoilisin nyt. Mutta Waltarin sanoin,
"koska taivaallisista voimista on kokemukseni ollut että he pysyvät vaiti, milloin heitä tuskan ja hädän hetkellä eniten tarvittaisiin, ja maallisten voimien apua on turha pyytää, ellei heille ole tarjottavana etua tai ylistystä minkä he laskisivat apunsa arvoiseksi."

Koitan siis purra hammasta, itken sitten jälkeepäin.

Tai jospa kaikki menisikin nyt hyvin, ilman kipuja ja huutoja ja itkuja? Toivottavasti...

Ajoittain voisi paskamaiseksikin väittää

Kipu on paskamainen kaveri.

Varsinkin kun se on ollut seurana jo vuosikymmeniä.
Varsinkin kun normaalin ihmisen normaaliin kipuun tarkoitetut lääkkeet ei auta.
Varsinkin kun juoksee lääkäriltä toiselle ja joutuu aina pettymään.
Varsinkin kun tarjolla olisi vielä jotain johon ei kuitenkaan ole varaa.

Koska yhteiskunta ja viranomaiset niin ovat viisaudessaan, jakkupuvuissaan ja pikkutakeissaan niin päättäneet.

Ja kun syöt ja imeytytät ihosi läpi niitä joita normaalin ihmisen kipuun ei ole tarkoitettu ja joita jakkupukuiset sinun sallivat, niin ensin ilahdut, sitten petyt, sen jälkeen toteat että parempi tämäkin kuin ei mitään.

Ja kun sairautesi, se jonka vuoksi syöt ja imeytät ihosi läpi pahenee viikosta toiseen. Väsyt, istut, makaat ja jos askellat, askellat horjahdellen, että kohtapa minä taas kaadun ja jos en niin ainakin melkein.

Niin että paskamaiseksi tätä ajoittain voisi väittää.

Onneksi on kuitenkin pilkahduksia. Kolme pientä ja yksi niitä vähän isompi. Muuten olisi kaksin verroin vaikeampaa.

Pystyisimpä sen niille kaikille kertomaan.