Jos vitutukseen voisi kuolla, kuten Väyrys-Paavokin aikanaan epäili, olisin heittänyt henkeni aika monet kerrat.
Tai sitten minussa virtaa kissojen verta.
Sairaus ei tunnu reagoivan oikein mihinkään. Ainakaan kemiallisiin yhdisteisiin, teollisesti tuotettuihin, lääkkeiksikin kutsuttuihin.
Horjun, kaadun, vapisen, ajatus pysähtelee, kömpelökin olen. Kipujen lisäksi siis, ja väsymyksen. Itken joka jonkin jumalan kerta kun näistä ääneen puhun.
Aina kun jotain uutta saan kokeiltavaksi, suun kautta, ihon läpi imeytettynä, suoraan suoneen tai lihakseen piikitettynä, nousee odotukseni äärimmäisen korkealle. Aina kun joudun jälleen jotakuta uutta lisensiaattia, tohtoria tahi professoriksikin verrattavaa tapaamaan, nousevat ne vieläkin korkeammalle. Ja korkealta on tunnetusti pitkä matka alas.
Onneksi jokin, joku, jotkut kuitenkin pudotusta pehmentävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti