Tullakko vai eikö tulla?

Talvi siis, jos jotain muita yhtymiä (pun intended) otsikosta otit.

Näytti jo pakastuvan, luntakin muutama hiutale taivaalta tipahteli. Mutta takapakkia ottaa, ainakin täällä, ainakin nyt aamulla, ainakin toistaiseksi.

Nollassa ja tuulee niin ettei pystyssä meinaa pysyä.

Vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en pidä talvesta, tai lähinnä kylmyydestä, toisaalta olen huolissani ilmaston muuttumisesta. Jotkut jumalat, ne mihin kukainenkin haluaa itse uskoa eivät säähän vaikuta. Me itse tämän olemme tehneet. Lumitöihin minusta ei enää ole, eikä siihen mikään tai kukaan jumala vaikuta. Neurologiakin on niiden ulottomattomissa.

Toivotaan että kääntyisi normaalimpaan. Joka tapauksessa. Toivotaan että lumen lisäksi taivaalta sataisi kouraani myös muutama, sanotaan nyt vaikka satalappunen.

Palkkaisin talonmiehen.

Korkealta putoaa kovaa

Jos vitutukseen voisi kuolla, kuten Väyrys-Paavokin aikanaan epäili, olisin heittänyt henkeni aika monet kerrat.

Tai sitten minussa virtaa kissojen verta.

Sairaus ei tunnu reagoivan oikein mihinkään. Ainakaan kemiallisiin yhdisteisiin, teollisesti tuotettuihin, lääkkeiksikin kutsuttuihin.

Horjun, kaadun, vapisen, ajatus pysähtelee, kömpelökin olen. Kipujen lisäksi siis, ja väsymyksen. Itken joka jonkin jumalan kerta kun näistä ääneen puhun.

Aina kun jotain uutta saan kokeiltavaksi, suun kautta, ihon läpi imeytettynä, suoraan suoneen tai lihakseen piikitettynä, nousee odotukseni äärimmäisen korkealle. Aina kun joudun jälleen jotakuta uutta lisensiaattia, tohtoria tahi professoriksikin verrattavaa tapaamaan, nousevat ne vieläkin korkeammalle. Ja korkealta on tunnetusti pitkä matka alas.

Onneksi jokin, joku, jotkut kuitenkin pudotusta pehmentävät.

Hommia sohvan pohjalta

Kaikki kolme tytärtä harrastaa judoa.

Vanhimmalla on meneillään kaiketi jo yhdeksäs kausi. Seuraava vyöarvo siintää silmissä piakkoin ja on se ottanut ensimmäisiä askeliaan ohjaajan roolissakin. Tuntuu kiinnostavan, ja siinä niin minä kuin seurakin kannustetaan käytettävissä olevien voimien ja resurssien mukaan.

Keskimmäisellä on silläkin jo vihreä vyö, mutta ikä aiheuttaa tällä hetkellä sen, että sen judoiluun kuuluu normaalit treenit ja normaalit ja välillä epänormaalitkin kilpailureissut. Kuudetta vuotta sekin kuitenkin tatamilla vääntää.

Nuorin, pienihän se vieläkin on, kulkee isoimman siskonsa mukana peruskurssia parin muksujudoilu-kauden jälkeen. Vyö muuttaa väriä tammikuussa ja ensimmäinen leikisti oikea kisamatka odottaa marraskuun lopussa.

Eli aikaa on tullut tatamin vieressä vietettyä, vääntöä katsottua, ihmisiin tutustuttua.

Siinä määrin että nyt ensimmäistä vuotta olen koittanut kantaa korteni kekoon. Järjestelemällä lasten ja nuorten matkoja, huolehtimalla erilaisista atk-nettiasioista ja niin edelleen. Hienommin sanottuna hallituksessa mukana, vähemmän hienommin niin sanottuna yleismies-jokapaikan höylänä.

Palkitsevaa. On tekemistä, tuntee saavansa jotain aikaan. Muutakin kuin ruokaa porukalle pöytään tai puhtaita vaatteita päälle pantaviksi. Sopivaa sohvan pohjalta hoidettavaa hommaa ja pääosin silloin kun itselle parhaiten passaa.

Ja kaiken muun lisäksi judo on hieno laji. Tyttäret oppii liikkumaan, käyttämään kehoaan, pitämään puoliaan. Fyysisestikin.

Se kun valitettavasti nykymaailman aikaan on taito minkä isä tyttärilleen haluaa.

Vähän ankaranpaa painonpudotusta

Olen lievästi alipainoinen.

Ollut jo pitkään. Ja kilojen kerääminen järkevällä tavalla ei todellakaan ole helppoa. Toki voisin kitata kaljaa ja syödä voita suoraan paketista, mutta kun haluaisin painonnousun näkyvän muuallakin kuin vatsakummullani.

Tai verisuonissani.

Liekö syynä aineenvaihdunta, sairauteni, lääkkeet jota sairauteeni käytän, mikä lie, hankalaa kuitenkin on. Eikä auta se, että pari päivää konttaan vessanpöntön äärellä, eikä se että pariin päivään ei pysty syömään yhtään mitään.

Kiitos yhdelle monista lääkkeistäni, jota yritin niin sanotusti alas ajaa. Kun alas ajoa suositellut neurologini ei muistanut liian nopeasta tahdista varoittaa.

Nyt tunnen oloni jo 95 prosenttisesti normaaliksi. Siis niin normaaliksi kuin kohdallani pystyy olettamaan. Syön jotain, aina vähän, aina tunnin parin välein. Siltikin tiedän että tuon parin päivän aikana tapahtunut vajaan kolmen kilon pudotuksen takaisin saamiseen menee vähintään pari viikkoa.

Että sellainen lääke.

Vallan mainiot listat

Joskus ottaa, välillä aika ankarastikin päähän huono muistini.

Siihen että en päivittäisessä elämässä enää pärjää ilman piipittävää kalenterisovellusta tai vallan  loistavaa listojenteko-äppiä olen jo tottunut. Kiitos Google ja Wunderlist.

Mutta ärsyttävää se silti on.

Varsinkin kun muistot ja muistikuvat menneiltä vuosilta on aika hataria. Lapsuudestani en muista juuri mitään, ehkä yksityiskohdan sieltä ja toisen tuolta. Nuoruusvuodet sekä varhainen aikuisikä ovat nekin hämärän peitossa.

Puhumattakaan vuosista jolloin tein töitä. Siis oikein kunnolla, liikaakin.

Liekö tautini syytä, tai aivovammani, en tiedä eikä edes oikein kiinnosta. Paha vaan että kaikkiin näihin elämäni ajanjaksoihin mahtuu kaiken pahan lisäksi hyvääkin. Vaikka nyt tyttärien syntymiset, niiden vauvavuodetkin.

Ne kiinnostaisi.

Olen oppinut laittamaan huonoja asioita muistiin. Siis päivittäiseen elämään kuuluvien asioiden lisäksi. Lähinnä varmaan itseni vuoksi, mutta osin myös helpottaakseni lasten ja vaimon arkea. Pitäisi varmaan opetella laittamaan hyvätkin asiat.

Koska niitäkin kuitenkin on. Kiitos siitä tyttäret.

Ja ihana vaimo.