"Pidät sitten suusi kiinni"

Pikkuisen jännittää.

Vaikka ei pitäisi, tyttäristä vanhin se niin sanotusti tulessa tänään on. Judo-ohjaajana ensimmäistä kertaa peruskurssilaisten junnujen treeneissä vetovastuussa.

Meinasi itse ryhmän hulivili-osaston aisoissa pitää. Leikin ja ihan oikean judonkin aikana.

Ja uskonkin sen auktoriteetin siihen riittävän. Sen se on jo syksyn aikana näyttänyt, varsinaisen valmentajan kanssa, opettamalla ja opastamalla jämäkästi. Hymyssä suin, mutta jämäkästi. Näyttänyt meille aikuisille että osaa ja näyttämällä junioreillensakin olevansa jo melkoisen taitava.

"Pidät isi sitten suus kiinni" se sanoi. Meinasi sitten viestittävänsä jotenkin jos apua kaipaa.

Lupasin yrittää...

Onko hoppu hyväksi?

Vaikka on jo jokseenkin varmaa, että kaupunki verorahoillamme Santasportille uuden, hienon uimahallin rakentaa, otan silti vielä kerran osaa hallin ympärillä käytyyn keskusteluun.

Lähinnä siksi, että rahoillamme ”opistolle” rakennettavaa hallia ollaan alkuperäisestään kiirehtimässä, sekä siksi, että mitä isommaksi tyttäreni kasvavat, sitä suuremmaksi käy huoleni heidän koulunkäynnistään

Siihen että lapset joutuvat päivittäin alttiiksi huonolle sisäilmalle on jo tulossa, vaikkakin pitkässä juoksussa edes osittaisia ratkaisuja. Mutta se ei koululaiselle riitä. Päivittäin saan, tai pikemminkin joudun kuulemaan opiskeluun ja oppimiseen liittyviä asioita, jotka olisivat ratkaistavissa nopeasti ja selkeästi rahalla. Tärkeimpänä mieleen tulee oppikirjat ja niiden riittämättömyys.

Tekisi mieli vaatia, mutta nyt kuitenkin pyydän jotakuta viisaaksi itseään tuntevaa poliitikkoa tai virkamiestä selittämään selkeästi sen, miksi näin on. Eikö pienempi halli riittäisi? Eikö olisi parempi huolehtia ensisijaisesti kaupunkilaisista eikä tänne tulevista muutamasta kourallisesta ”huippu-urheilijoita”? Eikö olisi järkevämpää panostaa lastemme ja nuortemme oppimiseen tai vaikkapa perusterveydenhuoltoon, ettei kaupungin kulut erikoissairaanhoidossa jatkuvasti kasvaisi? Miksi hallilla on niin kova kiire?

Vaikka vastausta en näille kysymyksille usko saavani. Sen verran hyviä veljiä ja siskoja keskenään taitavat olla.

Tatamilla ja tatamin reunalla

Kaikki kolme harrastaa judoa

Vanhin yhdeksättä, keskimmäinen kuudetta ja pienin kolmatta vuotta. Isoin on alkanut kiinnostua vyöarvojen korottamisen lisäksi valmentamisesta ja on toista kautta judojunnujen peruskurssilla ohjaajana varsinaisen valmentajan apuna.

Kilpailevathan ne myös, kaksi isointa ainakin.

Vaihtelevalla menestyksellä, riippuen ikäluokasta jossa ottelevat ja siitä kuinka hyvin treenaaminen aina milloinkin maistuu. Koitan aina niille korostaa, että voitto on jo se että harjoittelee, osallistuu, viitsii matkustaa ja tekee parhaansa.

Onneksi seuran valmentajat opastavat ja opettavat saman filosofian mukaan. Tatamin laidalla ei huudeta tahi karjuta, mennään lapset edellä. Huippuporukkaa, muuten. Isot ja pienemmätkin, vyöarvosta riippumatta

Eilen, taas, ja ties kuinka monennen kerran istuessani tatamin laidalla, mietiskelin ja mielessäni ylpeilin.

Seitsemänvuotias teki tyylipuhtaasti ogoshia (lonkkaheitto, käsittääkseni) kerta toisensa jälkeen ja kolmetoistavuotias opetti ja neuvoi paristakymmenestä lapsesta koostuvaa, kohtalaisen äänekästä laumaa kuin vanha tekijä. Keskimmäinen treenaa vuoroillaan, sairasteluistaan huolimatta, sekin säännöllisesti ja ikäisekseen kurinalaisesti, ja aina pilke silmäkulmassa. On vaan siinä iässä, että sininen vyö siintää vasta parin vuoden päässä.

Paikallinen tatami on siis tullut tutuksi. Ja ihmiset tatamilla ja tatamin laidalla.

Koitan antaa sille ja seuralle jotain takaisin. Muutakin kuin euroja jäsenmaksujen ja kisakahvien muodossa. Sen verran paljon on tyttäret sieltä liikkumisen ja elämisenkin oppia saaneet.

Kyssäkaali

Lihatonta ei meillä vietetä, kuten aiemminkin olen varmastikin sanonut. Ei kokonaan. Sekakäyttäjiä olemme, mie, vaimo ja tyttäret.

Lihaa kuluu silloin vähemmän kun kahdestaan ollaan. Ja niinä viikkoina kun vähemmän ihmisinä kasvaneet täällä ovat, on lihaa jossain muodossa ruokalistallamme taas vähän enemmän. Paitsi possua, joka on pannassa. Paitsi jouluna. Kinkun muodossa, mutta luomuna sekin.

Mielikuvitus vaan on välillä koetuksella.

Mitä laittaisi? Minkä väristä? Kausituotteita vai ei? Kotimaista vaiko kauempaa laivattua? Samaa kuin toissapäivänä ja viime viikolla? Mitä siihen kaveriksi?

Pakko sanoa että possu olisi paljon helpompi. Mutta kun hiljalleen olen alkanut oppia. Uskaltanut kokeilla ja testailla.

Ja tänään opin, että punainen kyssäkaali ei olekaan punaista. 

Saastuttaja pahimmasta päästä

Nyt on meneillään vipinäviikko.

Siis ajelua sinne, menoa tänne ja kaikkea vähän siltä väliltä. Tatamille kuutena päivänä viikossa, sairaalalle kahtena, kauppareissuja kolmena ja aika monta edes takaisin matkaa kolmelle eri koululle ja takaisin.

Ja kuten aiemminkin olen sanonut, kaikki sellaisessa kaupungissa, jossa joukkoliikenteestä on muodostumassa kaupunkilaisten oma vitsi.

Jos se ei sellainen jo ole.

Vuoden 2005 Nissan on siis itseni lisäksi kovilla. En edes uskalla ajatella kilometrimäärää saati sitten euroja joita polttoaineeseen tulee yhteensä kulumaan.

Mutta koitetaan kompensoida, vaikka sekin hankalaa välillä on.

Lihatonta lokakuuta meillä ei vietetä, vaan jatkamme edelleen mallilla, jossa kasvikset ja lähellä tuotetut elintarvikkeet ovat ruokalistallamme pääosassa. Kierrätämme entistä enemmän, vaikka esimerkiksi muovinkeräyspisteelle on pakko Nissannilla suunnata. Korjautamme vaatteita, käytämme kirpputoreja, laitamme ylimääräisen roinan edelleen kiertoon.

Koitamme siis kantaa osamme yhteisestä vastuusta.

Odotan sitä päivää kun joukkoliikenne paranisi, sähköautojen hankkiminen halpenisi ja käyttäminen helpottuisi, lähiruoka muuttuisi edes hieman edullisemmaksi, kierrätyspisteitä lisättäisiin ja lapset oppisivat itsekin ompelemaan.

Ja lottovoittoa.

Yhteiskunnan alamäki

Synnyin sellaiseen Suomeen, jossa minusta pidettiin huolta. Hoidettiin, lääkittiin, varmistettiin että edellytykset kasvamiselle ihmiseksi olisivat olemassa.

Kasvoin sellaisessa Suomessa, jossa minua opetettiin, kasvatettiin ja koitettiin varmistua siitä, että ihmiseksi kasvamisen edellytykset käytännössäkin toteutuisivat.

Tein töitä sellaisessa Suomessa, jossa vastakkainasettelua ei tuntunut olevan. Ei ainakaan näkyvillä, kaikkien edessä ihmeteltävänä. Oletin että kaikilla olisi vähintäänkin mahdollisuus olla ja elää, kenties menestyäkin. Oletin kaikkien olevan lähtökohtaisesti samalla viivalla, oletin että yhteiskunta ja siinä vaikuttavat ihmiset olisivat solidaarisia, inhimillisiä, eivätkä susia toisiaan kohtaan.

Maailma muuttuu, tiedän. Ja ihminen koittaa pysyä muutoksessa mukana.

Mutta viime vuosina arvot ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Siltä minusta ainakin tuntuu. Ihminen on susi toiselle, kovat arvot voittavat inhimillisyyden, solidaarisuus on vain haave. Syntymässä saatu lähtöviiva ei olekaan kaikille sama.

Sairas saa sairauteensa hoitoa entistä huonommin ja entistä kalliimmalla. Koululainen saa käytettäväkseen oppimateriaalia jos sitä vain sattuu olemaan saatavilla. Eläkeläinen nipistelee tuloistaan ja miettii ostaako ruokaa, maksaako vuokran vai meneekö apteekkiin, koska kaikki ei välttämättä ole sillä hetkellä mahdollista.

Raha puhuu ja suurin osa ihmisistä siitä pelkästään haaveilee. Rikas rikastuu entistä enemmän samalla kun köyhä köyhtyy köyhtymistään. Ja keinoja, miten köyhä on edes jossain määrin elämäänsä pystynyt vaikuttamaan koitetaan koko ajan rajata tai jopa kieltää

Minä. Minulle ensin. Minulle enemmän. Minä olen arvokkaampi kuin sinä.

Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Aivokapasiteettivajaus

Muistini on jo jonkin aikaa ollut, no, tavanomaista reilua nelikymppistä suomalaista miesoletettua huonommalla tasolla.

Liekö syynä se, että naamallani tanssittiin ripaskaa yhdeksän vuotta sitten, vaiko sitten se että olen suurimman osan elämästäni ollut sairas.

Mene ja tiedä. Mutta huono se on. Varsinkin lyhytkestoinen, kaiketi työmuistiksi kutsuttu. Vaikka mielestäni en lapsuudestani saati nuoruusvuosistanikaan oikein yksityiskohtia muista. Saati sitten kymmenen vuoden takaisista hektisistä työvuosistakaan.

Tuntuu että sumun keskellä olen elänyt. Ihan liian kauan.

Muutamia vuosia olen fyysisesti toiminut vain oikealla puoliskollani. Vasen kun ei aina pysy tahdissa mukana, laittaa horjahtelemaan ja kaatuilemaan. Kuin kauheassa kännissä olisin, kauempaa katsottuna ainakin.

Nämä vielä ymmärrän. Kestänkin.

Mutta kun rusetin solmiminen kengännauhoihin, kauluspaidan hihojen napittaminen tai kolmasluokkalaisen matikan läksyt vaativat äärimmäistä keskittymistä, silti niissä aina onnistumatta, tunnen ja tiedän että aikamoinen vajaus jossain on.

Vaikka en enää jaksa pitkiä kirjoja lukea tai vaikkapa vieraskielisiä artikkeleita tankata, jaksan silti vielä kirjoittaa ja ajatella.

Kauhulla odotan sitä päivää etteivät nekään enää onnistu.

Ajattelematon kun en koskaan haluaisi olla.

Kolmen vartin känni

Viinan juonti, tai nätimmin, enemmän eurooppalaisittain sanottuna, alkoholin nauttiminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Älä käsitä väärin, en minä mikään juoppo aiemminkaan ole ollut. Saunakalja silloin tällöin tai pari lasia viiniä ruoan kanssa ja sen jälkeen.

Suurkuluttajaksi ei siis ole pystytty kutsumaan.

Vuosikymmenien ajan on elimistööni tungettu jos jonkinlaista rohtoa, myrkkyjäkin. Jotkut vailla tehoa, jotkut hetkellisesti tepsien ja jotkut jopa hieman auttaenkin.

Mutta vailla, hetkellisesti ja hieman.

Makasin kolmisen varttia sairaalasängyllä. Hoitajan, joka muuten tuntui olevan varsin asiantunteva ja empaattinen sellainen, annostellessa erilaisia, enemmän tai vähemmän tehokkaita litkuja suoraan suoneeni.

Tarkoituksenaan omalta osaltaan selvittää lääkäreitä varten se, onko vielä jotain jota pystyisi kokeilemaan. Niiden viidenkymmenen jo kokeillun rohdon, myrkyn ja litkun lisäksi.

Varsin mielenkiintoinen, osin rentouttava, mutta suurimmalta osaltaan ahdistava kokemus. Kolmen vartin känni, nopealla selviämisellä ja ilman krapulaa.