Minä, arjessa elävä

Päivät kuluvat nopeasti.

Vuodetkin.

Kotona päivänsä viettävällä luulisi niiden menevän hitaammin. Vaan kun ei. Minulla ainakaan.

Normaalisti sisäinen kelloni toimii vaimon työaikojen, lasten lukujärjestysten ja judotreenien mukaan, mutta viimeiset pari viikkoa on koko ajan ollut perjantai tai lauantai. Kumpi lienee nytkin?

Anteeksi teille kaikille jotka pyhistä ja lomista virtanne otatte, onneksi ne on kohta ohi. Pääsen palaamaan koti-isän arkeen, sellaiseen jossa on myös maanantait ja sunnuntait. Arkeen jota ohjaavat nuo lukujärjestykset ja tatamikäynnit. Ja vaimon suunnilleen normaalit työajat.

Silloin ainakin tiedän mitä tehdä ja milloin tehdä.

Ja ennenkaikkea miksi tehdä.

Joulu oli ja meni, omanlaisenaan tänä vuonna. Hyvänä, omanlaisenaan. Ja kohta kun vuoden vaihtumisen juhliminen päättyy pääsemme kaikki laskemaan päiviä vaikkapa nyt pääsiäiseen.

Myös minä ja kaltaiseni arjessa elävät.

Tämän vuoden joulut

Jouluja on tänä vuonna kaksi.

Ensimmäinen alkaa toden teolla tänään. Kun alamme vaimon kanssa lähipäivien ruokia valmistella. Lauma on äidillään, vuorotellen kun näitä vietetään.

Ajattelin, että jos tänään oikein kovasti touhutaan, niin lähipäivinä sitten lähinnä istutaan.

Kahdestaan, jos koiria ei lasketa. Viidestään jos lasketaan.

Nautitaan rauhallisuudesta, hyvästä ruoasta, kohtuuhintaisesta viinistä, takkatulen antamasta lämmöstä. Makoillaan sohvalla, kääriydytään viltteihin, rapsutellaan koiria, toisiammekin.

Imen itselleni siitä yhdessäolosta, ajoittaisesta käsistä pitämisistä ja kosketuksista voimaa, talletan siitä tulevaa rakkautta pahojen päivien varalle.

Tapanina alkaa sitten se toinen.

Pukki, koska pienin vielä ainakin osin niin luulee, on isovanhempien luona pysähtynyt. Näkevätpä vanhuksetkin ripauksen pakettien avaamisen iloa, vilpitöntä riemua, yllättyneitä ilmeitä.

Syödään vielä kerran jouluisesti. Oman, jo alkaneen perinteen mukaan. Ihmetellään kuluneita päiviä, mietitään uusille tavaroille paikkoja, rapsutellaan koiria.

Ja itse koitan saada niiden ilmeistä, silmissä pilkehtivästä ilosta ja hyvästä olosta itselleni virtaa jaksaa taas seuraavaan päivään.

Ja sen ylikin.

Kipukroonikon miesflunssa

Neurologisesti sairaan (liekö edes termi) flunssa taitaa olla jossain määrin erilainen kuin terveen sairaan flunssa.

Flunssan mukanaan tuomat kolotukset kun tuntuvat moninkertaistuvan eivätkä buranat ja panadolit edes kouramitallisina tunnu niihin auttavan.

Silti en suostu alistumaan tyypilliseen miesflunssaan. Vaikka vaimoni niin taitaisi edes jossain määrin toivoa. Eilen kuulemma osasin ensimmäistä kertaa neljään vuoteen sairastaessani rauhoittua. Enkä touhunnut ja tohottanut samaan malliin kuin niin sanotusti terveenä.

Mieli tekisi. Vaikeroida ja valittaa, jäädä lopullisesti tai ainakin viikoksi sängyn pohjalle makaamaan ja odottaamaan palvelua ja hellää huolenpitoa.

Vaikka huoltahan tuo minusta pitää. Patistaa lepäämään, hoitaa ruokaa pöytään, ei ota stressiä siitä mitä en jaksa tehdä. Arvostan

Eilen se keitti tuoreesta inkivääristä ja hunajasta juoman. Piti olla pahaa. Ei ollut.

Taidan sen verran miesflunssailla ja vaatia (oikeasti pyydän nätisti) tänään sitä lisää.

Joulu, perhana

Vaikka en erityisemmin jouluihminen olekaan, niin alan olla valmis.

Lahjojen hankkimisen taisin aloittaa jo syyskuussa. Jemmailin sitä mukaa kun jotain sopivaa eteen tuli. Ja halpaa. Kukkaro kun ei kovin syvä ole. Tyttärille investoin kullekin yhden kalliimman. Ja jossain määrin turhemman. Loput ovat tarpeeseen. Kosmetiikkaa ja sen sellaista. Alkavat olla jo pienintäkin myöten siinä iässä.

Vanhempiani muistan, ja vaimoa. Sisarusten kanssa ollaan jo vuosia sitten sovittu ettei lahjoja vaihdeta. Toisaalta toisen kanssa en tekemisissä edes ole. Että sen suhteen helppoa, jouluna ainakin.

Oman jouluni saan siitä että pöydässä on hyvää syötävää, hyvää viiniä ja hyvää seuraa. Hamstraamisenkin olen jo aloittanut. Sitä mukaa kun pakkausten parasta ennen päivämäärät antavat luvan hamstrata.

Joulu kuitenkin kaiketi on pääosin lasten juhla, ainakin meille pakanoille. Ilo ja hymy ja niiden hyvä mieli. Meillä se on tänä vuonna lyhyt, Tapanina ne tänne tulevat piipahtamaan.

Onneksi on tuo tuossa sohvalla tällä hetkellä vieressä istuva. Joulu, ja se hyvä mieli, se tulee meille kahdellekin.

Kompromissi

Tunnollisuus.

Taitaa kulkea suvussa, mutta kaiketi joissain tapauksissa opittavissa pois.

Tyttäristä vanhin sairastelee. Suuttuikin kun en aamulla antanut kouluun lähteä. Tunnollinen siis, ainakin tänään ja tässä tapauksessa. Eilen illallakin koitettiin takoa päähän flunssaisena töiden tekemisen järjettömyyttä. Vaarallisuuttakin.

Itseni löysin kymmenisen vuotta sitten sairaalan ensiavusta tiputuksesta. Keuhkokuumeessa olin töihin lähtenyt. Tunnollinen siis, silloin ja siinäkin tapauksessa. Mutta viime vuosina, kiitos järkevästi ajattelevan vaimoni, olen luullakseni liiallisesta tunnollisuudesta oppimassa pois.

Ehkä.

Tytär leppyi. Käytin puolen tunnin mutkan koululla, englannin kokeen kuuntelun rästikokeessa.

Kompromissi kahden tunnollisen, ja liiallisuudesta pois oppivien kesken.

Haluaisi, pitäisikin, vaan ei pysty

Jos olet aiemmin tekstejäni lukenut, tietänet että en toimi aivan kunnolla.

Sairauteni vie voimia, ja ne jäljelle jäävät koitan päivittäin jaksottaa siten, että kodin ylläpitoon ja lapsille sitä riittäisi.

Ja vaimolle.

Eikä aina aivan niihinkään.

Ystäviä minulla ei montaa ole, kavereita jokunen, sellaisiakin joista välitän ja tunnen jonkinlaista tuskan tapaista kun niillä on vaikeaa. Avioelämässä, raha-asioissa, lastensa kanssa.

Tuntuu että haluaisin auttaa. Niillä keinoilla joita rajallinen kapasiteettini antaa myöten. Kuunnella edes, koska perisuomalaisen keski-ikäisen miesoletetun keino ei minulle enää tätä nykyä sovi. Korkeintaan muutaman lasillisen verran mietoa ongelmanratkaisijaa.

Mutta kun koko kropan lisäksi mieltäkin väsyttää. Omat ajatukset, omat huolet, omat vaivat ja kivut ja sairauden erinäiset ilmentyvät.

Ja kemikaalit.

Toivottavasti te, siis te joilla niitä ongelmia avioelämässä, rahan kanssa tai lasten suhteen on, tiedätte että ajattelen teitä.

Jaksakaa.

Tullakko vai eikö tulla?

Talvi siis, jos jotain muita yhtymiä (pun intended) otsikosta otit.

Näytti jo pakastuvan, luntakin muutama hiutale taivaalta tipahteli. Mutta takapakkia ottaa, ainakin täällä, ainakin nyt aamulla, ainakin toistaiseksi.

Nollassa ja tuulee niin ettei pystyssä meinaa pysyä.

Vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta en pidä talvesta, tai lähinnä kylmyydestä, toisaalta olen huolissani ilmaston muuttumisesta. Jotkut jumalat, ne mihin kukainenkin haluaa itse uskoa eivät säähän vaikuta. Me itse tämän olemme tehneet. Lumitöihin minusta ei enää ole, eikä siihen mikään tai kukaan jumala vaikuta. Neurologiakin on niiden ulottomattomissa.

Toivotaan että kääntyisi normaalimpaan. Joka tapauksessa. Toivotaan että lumen lisäksi taivaalta sataisi kouraani myös muutama, sanotaan nyt vaikka satalappunen.

Palkkaisin talonmiehen.

Korkealta putoaa kovaa

Jos vitutukseen voisi kuolla, kuten Väyrys-Paavokin aikanaan epäili, olisin heittänyt henkeni aika monet kerrat.

Tai sitten minussa virtaa kissojen verta.

Sairaus ei tunnu reagoivan oikein mihinkään. Ainakaan kemiallisiin yhdisteisiin, teollisesti tuotettuihin, lääkkeiksikin kutsuttuihin.

Horjun, kaadun, vapisen, ajatus pysähtelee, kömpelökin olen. Kipujen lisäksi siis, ja väsymyksen. Itken joka jonkin jumalan kerta kun näistä ääneen puhun.

Aina kun jotain uutta saan kokeiltavaksi, suun kautta, ihon läpi imeytettynä, suoraan suoneen tai lihakseen piikitettynä, nousee odotukseni äärimmäisen korkealle. Aina kun joudun jälleen jotakuta uutta lisensiaattia, tohtoria tahi professoriksikin verrattavaa tapaamaan, nousevat ne vieläkin korkeammalle. Ja korkealta on tunnetusti pitkä matka alas.

Onneksi jokin, joku, jotkut kuitenkin pudotusta pehmentävät.

Hommia sohvan pohjalta

Kaikki kolme tytärtä harrastaa judoa.

Vanhimmalla on meneillään kaiketi jo yhdeksäs kausi. Seuraava vyöarvo siintää silmissä piakkoin ja on se ottanut ensimmäisiä askeliaan ohjaajan roolissakin. Tuntuu kiinnostavan, ja siinä niin minä kuin seurakin kannustetaan käytettävissä olevien voimien ja resurssien mukaan.

Keskimmäisellä on silläkin jo vihreä vyö, mutta ikä aiheuttaa tällä hetkellä sen, että sen judoiluun kuuluu normaalit treenit ja normaalit ja välillä epänormaalitkin kilpailureissut. Kuudetta vuotta sekin kuitenkin tatamilla vääntää.

Nuorin, pienihän se vieläkin on, kulkee isoimman siskonsa mukana peruskurssia parin muksujudoilu-kauden jälkeen. Vyö muuttaa väriä tammikuussa ja ensimmäinen leikisti oikea kisamatka odottaa marraskuun lopussa.

Eli aikaa on tullut tatamin vieressä vietettyä, vääntöä katsottua, ihmisiin tutustuttua.

Siinä määrin että nyt ensimmäistä vuotta olen koittanut kantaa korteni kekoon. Järjestelemällä lasten ja nuorten matkoja, huolehtimalla erilaisista atk-nettiasioista ja niin edelleen. Hienommin sanottuna hallituksessa mukana, vähemmän hienommin niin sanottuna yleismies-jokapaikan höylänä.

Palkitsevaa. On tekemistä, tuntee saavansa jotain aikaan. Muutakin kuin ruokaa porukalle pöytään tai puhtaita vaatteita päälle pantaviksi. Sopivaa sohvan pohjalta hoidettavaa hommaa ja pääosin silloin kun itselle parhaiten passaa.

Ja kaiken muun lisäksi judo on hieno laji. Tyttäret oppii liikkumaan, käyttämään kehoaan, pitämään puoliaan. Fyysisestikin.

Se kun valitettavasti nykymaailman aikaan on taito minkä isä tyttärilleen haluaa.

Vähän ankaranpaa painonpudotusta

Olen lievästi alipainoinen.

Ollut jo pitkään. Ja kilojen kerääminen järkevällä tavalla ei todellakaan ole helppoa. Toki voisin kitata kaljaa ja syödä voita suoraan paketista, mutta kun haluaisin painonnousun näkyvän muuallakin kuin vatsakummullani.

Tai verisuonissani.

Liekö syynä aineenvaihdunta, sairauteni, lääkkeet jota sairauteeni käytän, mikä lie, hankalaa kuitenkin on. Eikä auta se, että pari päivää konttaan vessanpöntön äärellä, eikä se että pariin päivään ei pysty syömään yhtään mitään.

Kiitos yhdelle monista lääkkeistäni, jota yritin niin sanotusti alas ajaa. Kun alas ajoa suositellut neurologini ei muistanut liian nopeasta tahdista varoittaa.

Nyt tunnen oloni jo 95 prosenttisesti normaaliksi. Siis niin normaaliksi kuin kohdallani pystyy olettamaan. Syön jotain, aina vähän, aina tunnin parin välein. Siltikin tiedän että tuon parin päivän aikana tapahtunut vajaan kolmen kilon pudotuksen takaisin saamiseen menee vähintään pari viikkoa.

Että sellainen lääke.

Vallan mainiot listat

Joskus ottaa, välillä aika ankarastikin päähän huono muistini.

Siihen että en päivittäisessä elämässä enää pärjää ilman piipittävää kalenterisovellusta tai vallan  loistavaa listojenteko-äppiä olen jo tottunut. Kiitos Google ja Wunderlist.

Mutta ärsyttävää se silti on.

Varsinkin kun muistot ja muistikuvat menneiltä vuosilta on aika hataria. Lapsuudestani en muista juuri mitään, ehkä yksityiskohdan sieltä ja toisen tuolta. Nuoruusvuodet sekä varhainen aikuisikä ovat nekin hämärän peitossa.

Puhumattakaan vuosista jolloin tein töitä. Siis oikein kunnolla, liikaakin.

Liekö tautini syytä, tai aivovammani, en tiedä eikä edes oikein kiinnosta. Paha vaan että kaikkiin näihin elämäni ajanjaksoihin mahtuu kaiken pahan lisäksi hyvääkin. Vaikka nyt tyttärien syntymiset, niiden vauvavuodetkin.

Ne kiinnostaisi.

Olen oppinut laittamaan huonoja asioita muistiin. Siis päivittäiseen elämään kuuluvien asioiden lisäksi. Lähinnä varmaan itseni vuoksi, mutta osin myös helpottaakseni lasten ja vaimon arkea. Pitäisi varmaan opetella laittamaan hyvätkin asiat.

Koska niitäkin kuitenkin on. Kiitos siitä tyttäret.

Ja ihana vaimo.

"Pidät sitten suusi kiinni"

Pikkuisen jännittää.

Vaikka ei pitäisi, tyttäristä vanhin se niin sanotusti tulessa tänään on. Judo-ohjaajana ensimmäistä kertaa peruskurssilaisten junnujen treeneissä vetovastuussa.

Meinasi itse ryhmän hulivili-osaston aisoissa pitää. Leikin ja ihan oikean judonkin aikana.

Ja uskonkin sen auktoriteetin siihen riittävän. Sen se on jo syksyn aikana näyttänyt, varsinaisen valmentajan kanssa, opettamalla ja opastamalla jämäkästi. Hymyssä suin, mutta jämäkästi. Näyttänyt meille aikuisille että osaa ja näyttämällä junioreillensakin olevansa jo melkoisen taitava.

"Pidät isi sitten suus kiinni" se sanoi. Meinasi sitten viestittävänsä jotenkin jos apua kaipaa.

Lupasin yrittää...

Onko hoppu hyväksi?

Vaikka on jo jokseenkin varmaa, että kaupunki verorahoillamme Santasportille uuden, hienon uimahallin rakentaa, otan silti vielä kerran osaa hallin ympärillä käytyyn keskusteluun.

Lähinnä siksi, että rahoillamme ”opistolle” rakennettavaa hallia ollaan alkuperäisestään kiirehtimässä, sekä siksi, että mitä isommaksi tyttäreni kasvavat, sitä suuremmaksi käy huoleni heidän koulunkäynnistään

Siihen että lapset joutuvat päivittäin alttiiksi huonolle sisäilmalle on jo tulossa, vaikkakin pitkässä juoksussa edes osittaisia ratkaisuja. Mutta se ei koululaiselle riitä. Päivittäin saan, tai pikemminkin joudun kuulemaan opiskeluun ja oppimiseen liittyviä asioita, jotka olisivat ratkaistavissa nopeasti ja selkeästi rahalla. Tärkeimpänä mieleen tulee oppikirjat ja niiden riittämättömyys.

Tekisi mieli vaatia, mutta nyt kuitenkin pyydän jotakuta viisaaksi itseään tuntevaa poliitikkoa tai virkamiestä selittämään selkeästi sen, miksi näin on. Eikö pienempi halli riittäisi? Eikö olisi parempi huolehtia ensisijaisesti kaupunkilaisista eikä tänne tulevista muutamasta kourallisesta ”huippu-urheilijoita”? Eikö olisi järkevämpää panostaa lastemme ja nuortemme oppimiseen tai vaikkapa perusterveydenhuoltoon, ettei kaupungin kulut erikoissairaanhoidossa jatkuvasti kasvaisi? Miksi hallilla on niin kova kiire?

Vaikka vastausta en näille kysymyksille usko saavani. Sen verran hyviä veljiä ja siskoja keskenään taitavat olla.

Tatamilla ja tatamin reunalla

Kaikki kolme harrastaa judoa

Vanhin yhdeksättä, keskimmäinen kuudetta ja pienin kolmatta vuotta. Isoin on alkanut kiinnostua vyöarvojen korottamisen lisäksi valmentamisesta ja on toista kautta judojunnujen peruskurssilla ohjaajana varsinaisen valmentajan apuna.

Kilpailevathan ne myös, kaksi isointa ainakin.

Vaihtelevalla menestyksellä, riippuen ikäluokasta jossa ottelevat ja siitä kuinka hyvin treenaaminen aina milloinkin maistuu. Koitan aina niille korostaa, että voitto on jo se että harjoittelee, osallistuu, viitsii matkustaa ja tekee parhaansa.

Onneksi seuran valmentajat opastavat ja opettavat saman filosofian mukaan. Tatamin laidalla ei huudeta tahi karjuta, mennään lapset edellä. Huippuporukkaa, muuten. Isot ja pienemmätkin, vyöarvosta riippumatta

Eilen, taas, ja ties kuinka monennen kerran istuessani tatamin laidalla, mietiskelin ja mielessäni ylpeilin.

Seitsemänvuotias teki tyylipuhtaasti ogoshia (lonkkaheitto, käsittääkseni) kerta toisensa jälkeen ja kolmetoistavuotias opetti ja neuvoi paristakymmenestä lapsesta koostuvaa, kohtalaisen äänekästä laumaa kuin vanha tekijä. Keskimmäinen treenaa vuoroillaan, sairasteluistaan huolimatta, sekin säännöllisesti ja ikäisekseen kurinalaisesti, ja aina pilke silmäkulmassa. On vaan siinä iässä, että sininen vyö siintää vasta parin vuoden päässä.

Paikallinen tatami on siis tullut tutuksi. Ja ihmiset tatamilla ja tatamin laidalla.

Koitan antaa sille ja seuralle jotain takaisin. Muutakin kuin euroja jäsenmaksujen ja kisakahvien muodossa. Sen verran paljon on tyttäret sieltä liikkumisen ja elämisenkin oppia saaneet.

Kyssäkaali

Lihatonta ei meillä vietetä, kuten aiemminkin olen varmastikin sanonut. Ei kokonaan. Sekakäyttäjiä olemme, mie, vaimo ja tyttäret.

Lihaa kuluu silloin vähemmän kun kahdestaan ollaan. Ja niinä viikkoina kun vähemmän ihmisinä kasvaneet täällä ovat, on lihaa jossain muodossa ruokalistallamme taas vähän enemmän. Paitsi possua, joka on pannassa. Paitsi jouluna. Kinkun muodossa, mutta luomuna sekin.

Mielikuvitus vaan on välillä koetuksella.

Mitä laittaisi? Minkä väristä? Kausituotteita vai ei? Kotimaista vaiko kauempaa laivattua? Samaa kuin toissapäivänä ja viime viikolla? Mitä siihen kaveriksi?

Pakko sanoa että possu olisi paljon helpompi. Mutta kun hiljalleen olen alkanut oppia. Uskaltanut kokeilla ja testailla.

Ja tänään opin, että punainen kyssäkaali ei olekaan punaista. 

Saastuttaja pahimmasta päästä

Nyt on meneillään vipinäviikko.

Siis ajelua sinne, menoa tänne ja kaikkea vähän siltä väliltä. Tatamille kuutena päivänä viikossa, sairaalalle kahtena, kauppareissuja kolmena ja aika monta edes takaisin matkaa kolmelle eri koululle ja takaisin.

Ja kuten aiemminkin olen sanonut, kaikki sellaisessa kaupungissa, jossa joukkoliikenteestä on muodostumassa kaupunkilaisten oma vitsi.

Jos se ei sellainen jo ole.

Vuoden 2005 Nissan on siis itseni lisäksi kovilla. En edes uskalla ajatella kilometrimäärää saati sitten euroja joita polttoaineeseen tulee yhteensä kulumaan.

Mutta koitetaan kompensoida, vaikka sekin hankalaa välillä on.

Lihatonta lokakuuta meillä ei vietetä, vaan jatkamme edelleen mallilla, jossa kasvikset ja lähellä tuotetut elintarvikkeet ovat ruokalistallamme pääosassa. Kierrätämme entistä enemmän, vaikka esimerkiksi muovinkeräyspisteelle on pakko Nissannilla suunnata. Korjautamme vaatteita, käytämme kirpputoreja, laitamme ylimääräisen roinan edelleen kiertoon.

Koitamme siis kantaa osamme yhteisestä vastuusta.

Odotan sitä päivää kun joukkoliikenne paranisi, sähköautojen hankkiminen halpenisi ja käyttäminen helpottuisi, lähiruoka muuttuisi edes hieman edullisemmaksi, kierrätyspisteitä lisättäisiin ja lapset oppisivat itsekin ompelemaan.

Ja lottovoittoa.

Yhteiskunnan alamäki

Synnyin sellaiseen Suomeen, jossa minusta pidettiin huolta. Hoidettiin, lääkittiin, varmistettiin että edellytykset kasvamiselle ihmiseksi olisivat olemassa.

Kasvoin sellaisessa Suomessa, jossa minua opetettiin, kasvatettiin ja koitettiin varmistua siitä, että ihmiseksi kasvamisen edellytykset käytännössäkin toteutuisivat.

Tein töitä sellaisessa Suomessa, jossa vastakkainasettelua ei tuntunut olevan. Ei ainakaan näkyvillä, kaikkien edessä ihmeteltävänä. Oletin että kaikilla olisi vähintäänkin mahdollisuus olla ja elää, kenties menestyäkin. Oletin kaikkien olevan lähtökohtaisesti samalla viivalla, oletin että yhteiskunta ja siinä vaikuttavat ihmiset olisivat solidaarisia, inhimillisiä, eivätkä susia toisiaan kohtaan.

Maailma muuttuu, tiedän. Ja ihminen koittaa pysyä muutoksessa mukana.

Mutta viime vuosina arvot ovat kääntyneet aivan päälaelleen. Siltä minusta ainakin tuntuu. Ihminen on susi toiselle, kovat arvot voittavat inhimillisyyden, solidaarisuus on vain haave. Syntymässä saatu lähtöviiva ei olekaan kaikille sama.

Sairas saa sairauteensa hoitoa entistä huonommin ja entistä kalliimmalla. Koululainen saa käytettäväkseen oppimateriaalia jos sitä vain sattuu olemaan saatavilla. Eläkeläinen nipistelee tuloistaan ja miettii ostaako ruokaa, maksaako vuokran vai meneekö apteekkiin, koska kaikki ei välttämättä ole sillä hetkellä mahdollista.

Raha puhuu ja suurin osa ihmisistä siitä pelkästään haaveilee. Rikas rikastuu entistä enemmän samalla kun köyhä köyhtyy köyhtymistään. Ja keinoja, miten köyhä on edes jossain määrin elämäänsä pystynyt vaikuttamaan koitetaan koko ajan rajata tai jopa kieltää

Minä. Minulle ensin. Minulle enemmän. Minä olen arvokkaampi kuin sinä.

Eihän tämän näin pitänyt mennä.

Aivokapasiteettivajaus

Muistini on jo jonkin aikaa ollut, no, tavanomaista reilua nelikymppistä suomalaista miesoletettua huonommalla tasolla.

Liekö syynä se, että naamallani tanssittiin ripaskaa yhdeksän vuotta sitten, vaiko sitten se että olen suurimman osan elämästäni ollut sairas.

Mene ja tiedä. Mutta huono se on. Varsinkin lyhytkestoinen, kaiketi työmuistiksi kutsuttu. Vaikka mielestäni en lapsuudestani saati nuoruusvuosistanikaan oikein yksityiskohtia muista. Saati sitten kymmenen vuoden takaisista hektisistä työvuosistakaan.

Tuntuu että sumun keskellä olen elänyt. Ihan liian kauan.

Muutamia vuosia olen fyysisesti toiminut vain oikealla puoliskollani. Vasen kun ei aina pysy tahdissa mukana, laittaa horjahtelemaan ja kaatuilemaan. Kuin kauheassa kännissä olisin, kauempaa katsottuna ainakin.

Nämä vielä ymmärrän. Kestänkin.

Mutta kun rusetin solmiminen kengännauhoihin, kauluspaidan hihojen napittaminen tai kolmasluokkalaisen matikan läksyt vaativat äärimmäistä keskittymistä, silti niissä aina onnistumatta, tunnen ja tiedän että aikamoinen vajaus jossain on.

Vaikka en enää jaksa pitkiä kirjoja lukea tai vaikkapa vieraskielisiä artikkeleita tankata, jaksan silti vielä kirjoittaa ja ajatella.

Kauhulla odotan sitä päivää etteivät nekään enää onnistu.

Ajattelematon kun en koskaan haluaisi olla.

Kolmen vartin känni

Viinan juonti, tai nätimmin, enemmän eurooppalaisittain sanottuna, alkoholin nauttiminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Älä käsitä väärin, en minä mikään juoppo aiemminkaan ole ollut. Saunakalja silloin tällöin tai pari lasia viiniä ruoan kanssa ja sen jälkeen.

Suurkuluttajaksi ei siis ole pystytty kutsumaan.

Vuosikymmenien ajan on elimistööni tungettu jos jonkinlaista rohtoa, myrkkyjäkin. Jotkut vailla tehoa, jotkut hetkellisesti tepsien ja jotkut jopa hieman auttaenkin.

Mutta vailla, hetkellisesti ja hieman.

Makasin kolmisen varttia sairaalasängyllä. Hoitajan, joka muuten tuntui olevan varsin asiantunteva ja empaattinen sellainen, annostellessa erilaisia, enemmän tai vähemmän tehokkaita litkuja suoraan suoneeni.

Tarkoituksenaan omalta osaltaan selvittää lääkäreitä varten se, onko vielä jotain jota pystyisi kokeilemaan. Niiden viidenkymmenen jo kokeillun rohdon, myrkyn ja litkun lisäksi.

Varsin mielenkiintoinen, osin rentouttava, mutta suurimmalta osaltaan ahdistava kokemus. Kolmen vartin känni, nopealla selviämisellä ja ilman krapulaa.

Kaukana mutta tarvittavan lähellä

Kolmen tyttären isänä kärsin, jos jollain niistä on huono olla.

Tiedän, kovasti sanottu, mutta en ole vielä yli kolmetoistavuotisen vanhenpana olemisen jälkeenkään oikein sellaiseen tottunut.

Tiedän, hormonit ja kaikki ikään liittyvät ja sen tapaiset, kullakin vuorollaan tai pahimmillaan yhtä aikaa. Kipu, huono vointi, suoranainen vitutus, kaikkeen reagoin edelleen voimakkaasti.

Tiedän, ei niitä saa painostaa, ei hokea että mikä vaivaa, mikä vaivaa, mikä sulla on hätänä. Työnnän niitä vain itsestäni kauemmas.

Tiedän, oma olotilani, vaivani, väsymykseni, kipuni, kaikki erikseen ja yhdessä paistaa kasvoiltani vaikka kuinka koittaisin peitellä. Eihän ne tyhmiä ole, ikänsä kaikki joutuneet vierestä, välillä ihan kirjaimellisestikin seuraamaan kuinka menen askel askeleelta huonommaksi.

Pelkään että se vaikuttaa.

Siihen miten ne minua kohtaan käyttäytyvät. Mitä kaikkea omasta mielestään uskaltaisivat minulle kertoa, huolistaan, kivuistaan tai siitä suoranaisesta vitutuksestaan.

"Ei mulla mikään ole. Kaikki on aivan hyvin..."

Vaikeaa ja pelottavaa.

Koitan opetella pysymään sopivan kaukana mutta silti tarvittavan lähellä. Muuta en varmaan pystykään tekemään.

Kahdenlaisia päiviä

Rovaniemelle ei saatu Mauri-myrskyä.

Ulkona puhaltelee Mielikin-myräkkä, aurinko paistelee ja koittaa vielä vähän lämmittää.

Huonosti onnistuu.

Elän rytmissä jossa on kahdenlaisia päiviä. Sellaisia joiden aikana jaksan ja touhuan ja hoitelen kotiaskareita. Innollakin jopa joskus. Pesukone laulaa pyykkikoreja tyhjemmiksi, imuri putsaa nurkkia koirankarvoista, rätti toisessa ja tolupullo toisessa kädessä kuljen ympäri taloa ja löydän paikkoja putsattavaksi joiden olemassaolosta en aiemmin välttämättä ole tiennytkään.

Ja sitten on sellaisia joiden aikana jaksan lähinnä istua ja kaikki siitä yli tuntuu ylivoimaiselta. Sellaisia joiden aikana kiroan itseäni. Kiroan lääkitystäni, ja kiroan niitä jakkupukuisia ja solmiokaulaisia jotka vailla parempaa tietoa ovat päättäneet että en saa kokeilla kipuihini kaikkea mitä luonto saattaisi mahdollistaa. Vaan vailla parempaa tietoa ovat sitä mieltä että kemikaalit, laidasta laitaan, kolmiolla ja ilman (enimmäkseen kolmiolla) ovat niitä jotka minut parantavat.

Mutta ulkona puhaltelee Mielikki, aurinko paistelee, pyykkikone laulaa ja piakkoin kaivan koirien kiusaksi imurin eteisen kaapista ja putsaan nurkat jotta pääsevät taas karvojansa sinne tänne tiputtelemaan.

Huomenna siis istun. Sen tiedän, sen olen oppinut. Koitan olla kiroamatta itseäni edes pikkuisen vähemmän.

Veikkaan että huonosti onnistuu.

Demokratian loikka

Olen surullinen.

Tai paremminkin surullinen ja vihainen. Hieman hämmentynytkin

Suomalainen demokratia,  jollaisena me hieman yli nelikymppiset, Kekkosen ja Koiviston ajan lapset olemme oppineet sen tuntemaan, otti tänään askeleen taaksepäin.

Tai hyppäsi oikeastaan.

Politiikka ja tällä hetkellä vallassa olevat politiikantekijät kun suitsevat mielipiteitä, ja moraaliakin oikein pahemman kerran.

Ryhmäkuriksi kutsuvat. Minä kutsun pelkuruudeksi.

Haluan tyttärieni kasvavan maailmassa jossa he voivat pelkäämättä ilmaista mielipiteitään, pelkäämättä päättää omista asioistaan, omista kehoistaan ja siitä mitä ja milloin kehoillaan tekevät.

Ilman että ukkelit, setämiesten kaltaiset, tulevat ja sanovat mitä pitää tehdä, mitä pitää sanoa ja ennenkaikkea olla sanomatta. Haluan että ne voisivat elää ja kasvaa ja kasvattaa maassa jossa jokainen on tärkeä ja jokaisen mielipide on tärkeä.

Maassa jossa politiikkaan ei sotkettaisi uskontoa. Eikä uskontoon politiikkaa.

Eduskunta päätti tänään, Soinin jatkamisen lisäksi sen, että jatkan tyttärieni kasvattamista ilman että yhteiskunta siinä esimerkkiä näyttää.

Onneksi kohta on vaalit.

Välittämistä vai rahanhimoa

Aikalailla masentavaa lukea jälleen kansanedustajasta joka todennäköisesti, vailla kunnollista perustetta, nostelee itselleen kulukorvauksia veronmaksajien kukkarosta.

Samalla kun itse mietiskelee mistä taas nipistäisi että pääsisi apteekkiin. Ja kuljettelemaan lapsiaan harrastuksiin.

Ja samalla kun kiitää jotakuta jumalista siitä että sieniä tänä syksynä riittää. Siinäkin säästää yhden lapsen yhden kuukauden bussikortin verran.

Politiikkaa pitäisi tehdä äänestäjät, kansa, mielessä. Ei rikastumisen toivossa. Politiikkaa pitäisi tehdä siten että yhteisiä ja tärkeitä asioita pyritään viemään eteenpäin, siten että kaikilla - siis äänestäjillä, kansalla olisi mahdollisimman hyvä olla.

Ei vain edustajalla itsellään.

En välitä taksimatkoista enkä siitä mitä poliitikko vapaa-ajallaan tekee. Välitän siitä että poliitikkokin välittäisi.

Muistakin kuin itsestään.

Apua, saatana

Sairastaminen herran (tai minkä tahansa jumalan) vuonna 2018 on tehty aika hemmetin vaikeaksi.

Ainakin pitkäaikaissairaalle, sellaiselle jonka kipujen ja vapinoiden edessä lääkäritkin joutuvat myymään ei-oota.

Silloin sairas ei oikein itsekään tiedä mitä pitäisi tehdä taikka sanoa.

Kun tuntuu että kaikki mahdollinen on jo tehty ja sanottu ja kokeiltu ja pienen omaisuuden verran rahaa paikkakunnan apteekkareille kannettu. Ja yhdeksän tuntia aivoleikkauksessakin nukuskeltu.

Yksi sanoo että kokeillaanpa vielä sitä ja tuota. Toinen pesee kätensä vaikka osan sairaasta on tahattomasti hajoittanut. Kolmas sanoo että odotellaan. Neljäs toteaa että ota yhteyttä aina kun tarvit.

Mutta ei mene aivan näin, ei mene.

En halua enää pettyä kun se viideskymmenes kokeilu ei auta. En halua enää kuulla että "en se minä ollut" tai että "se paranee ajan kanssa". En halua enää odottaa, olen tehnyt niin jo yli puolet elämästäni. Ja en halua enää kuulla vittuiluntapaista kun otin yhteyttä. Kun kerran tarvitsin.

Haluaisin huutaa, kiroilla, itkeä, että auttakaa nyt joku vittu vieköön ja soikoon. Olen niin väsynyt.

Henkisesti ja fyysisestikin.

Mutta kuitenkin, kuten aina, minä, köyhä ja helvetin nöyrä pitkäaikaissairas kokeilen, odotan, nielen selitykset ja otan yhteyttä aina kun tunnen tarvetta.

En halua oppia tyytymään. Jos tyytymään opin, tiedän etten sen jälkeen enää jaksa.

Kasvua, tahdoin tai en

Tyttäristä pienin on kasvanut.

Enkä nyt tarkoita fyysisesti. Vaan on mieleltään, siis mielestäni, isompi. Ajattelevaisempi, huomaavaisempi, oma-aloitteisempi kuin vaikkapa viime keväänä.

Koska kasvaahan ne, valitettavasti.

Kai koulun aloittamisella osansa on, tai sillä että itse olen mennyt huonommaksi. Kuin vaikkapa viime keväänä. Eihän ne tyhmiä ole. Huomaavat ympärillään tapahtuvia muutoksia ja huomaavat muuttuvansa itsekin.

Ja oppivansa koko ajan elämistä ja elämästä ja haluavat ja välillä jopa hinkuvat sitä oppia lisää. Joskus jopa liikaakin, niin kovasti etten aina itsekään pysy mukana saatikka osaa tarvittaessa vastauksia antaa.

Nyt se istuu tuossa vieressä, Nintendon ratti kädessä, puhua papattaa tauotta, kyselee odottamatta vastauksia. Tajunnan virtaa ja kaikkea mahdollista mitä seitsemän vuotiaan päässä lauantaina iltapäivällä liikkuukaan.

Rakastan sitä(kin) ja toivon ettei kasvaisi liian nopeasti.

Mutta kasvaahan se, valitettavasti.

Ylivetovanhemmat

Kolmella tyttärelläni on yliveto-isovanhemmat.

Vaikka ikää alkaa jo olla, jaksavat silti niiden kanssa olla ja touhuta, viedä pikkuiseksi aikaa aina silloin tällöin minulta pois.

Välillä tunnen oloni itsekkääksi, aivan kun hylkäisin omani. Vaikkakaan väkisin en ole koskaan pyytänyt saati lapsia sinne kuljettanut. Mutta silti.

Koitan perustella itselleni (turhaan, ei pitäisi, tiedän) että huolimatta kahdeksan tunnin levosta olen jatkuvasti väsynyt. Ja huolimatta sellaisesta lääkemäärästä joka totuttamattomalta löisi tajun kankaalle olen koko ajan kipeä. Ja huolimatta siitä, että kroppani tappelee aina pystyssä ollessani pysyäkö pystyssä vaiko kaatuisiko lattialle.

Koitan siis ottaa avun vastaan.

Monesti mietin miten antaisin takaisin. Resurssini ovat aika lailla rajalliset. En minä pysty illallisia tarjoamaan tahi matkoja tarjoamaan.

Tein siis läjän ruokaa. Helppoa, edullista perussapuskaa. Toivottavasti kelpaa ja heitäkin vähän helpottaa.

Minua helpotti ainakin.

Matkailun rajat

Julkaistu Uusi Rovaniemi-lehdessä 12.9.2018 :

En ole tämänkään alan asiantuntija, mutta uskallan siltikin ihmetellä Rovaniemellä ja muuallakin Lapissa vallitsevaa intoa majoituskapasiteetin kasvattamiselle. Eli kaiketi yksinkertaistettuna hinkua erilaisten hotellien rakentamiselle.

Lapin Kansa uutisoi, että ulkomaalaisten matkailijoiden yöpymisissä kuluneena kesänä tapahtui suuri pudotus.

Tilapäistä? Mene ja tiedä. Mutta sen tiedän, vaikken siis asiantuntija olekaan, että rauhalla ja hiljaisuudella Lappia ei loputtomiin pystytä markkinoimaan. Rajat tulevat väkisinkin jossain välissä vastaan. Kasvu ei tule olemaan loputonta ja uskallan väittää että nykyisestäkin kasvusta hyötyvät pääosin jo alalla olevat, vahvat toimijat.

Jos joku sattuisi minulta kysymään, vastaisin että panostakaa nykyiseen. Panostakaa laatuun ja unohtakaa määrä. Laadulla kun saattaa kuitenkin viime kädessä tehdä sen paremman tilin, unohtamatta Lapin rauhaa, sen ihmisiä ja ennen kaikkea sen arvokasta ja ainutlaatuista luontoa.

Autoileva vihervassari

Kolme tytärtä. Kolme koulua. Kolmet eri alkamisajat ja kolmet eri loppumisajat. Neljä kertaa viikossa tatamille ja takaisin.

Ja tähän vielä päälle kävelymatkan päässä oleva kallis lähikauppa ja sairaseläkeläiselle kävelymatkan ulottumattomissa olevat hypermarketit ja halvat laatikkomyymälät.

Kaupungissa jossa kaupunki kuvittelee että on olemassa sellainen kuin toimiva joukkoliikenne.

Vaan kun ei ole ja ei toimi.

Ja vaikka itseni vihervassariksi luenkin, on oman auton käyttö perheessämme täysin välttämätöntä.

Jos varaa olisi, ajelisin mielelläni vähäpäästöisellä nykyisen teini-ikäisen Nissanin sijaan. Eli autoileva vihervassari koittaa käytöstään kompensoida. Miettimällä mitä sieltä kävelymatkan ulottumattomissa olevista hypermarketeista ja halvoista laatikkomyymälöistä ostaa. Ja kuinka usein. Ja ostaako eettistä lähiruokaa kalliimmalla. Ja ostaako halvalla kaukoidässä tuotettua vaiko kalliimpaa kestävää kotimaista.

Asioita joista osasta voi suoraan syyttää itseään, valintakysymyksiä kun toki osittain ovat. Mutta syyttää voi myös yhteiskuntaa ja yhteiskunnan päättäjiä ja ennenkaikkea yhteiskunnassa vallitsevia arvoja.

Ja sitä ettei lottovoittoa ole kohdalle osunut.

Mutta toisin kävi

Ihmisen mieli on omalaatuinen.

Tai sitten se on liiankin hyvä oppimaan siitä mitä lukee tai kuulee. Tai sitten se vaan on taipuvainen kuvittelemaan.

Menin aamusella apteekkiin, mielessäni olettamus että kieroonhan minua katsotaan. Väheksytään ja kenties vähän koitetaan torua tahi opastaa jonkun muun mielestä oikeammalle tielle.

Mutta ei. Yllätyin.

Asiallista, osaavaa, empaattistakin käytöstä osakseni sain. Mitä siis mielessäni etukäteen kuvittelin osoittautui aika lailla päinvastaiseksi. Minua kuunneltiin eikä kukaan ollut leimaa otsaan lyömässä taikka tilille vaatimassa.

Omalaatuinen, väärin oppiva tai kuvitteleva. Mitä lie, mutta omalaatuisesti kulkee pienen ihmisen ajatus.

Onneksi.

Sairaan Koti-Isän Päivä

Tänään vietetään ilmeisesti yrittäjän päivää.

Ja hyvä niin.

Entisenä yrittäjänä ja nykyisenä kokopäiväisenä sairastelijana en voi kuin toivottaa kaikille yrittäjille pitkää ikää. Niin yrittäjille itselleen kuin yrityksillekin.

Sen verran kovaa hommaa on.

Että uskon joskus tuntuvan heilläkin ennenaikaisen hautaan menon odottelevan. Jonkin nurkan takana kurkkivan, kuvainnollisestikin.

Yrittäjänä ollessani uskoin kovaan kapitalismiin. Uskoin rahan ja markkinoiden voimaan, niiden pyhään yhteyteen. Luulin että elämää yrittämisen lisäksi pystyisi elämään täyspainoisesti.

Luulin.

Siksi olen nyt tavallaan ja osittain, ainakin joskus, herkässä mielentilassa tyytyväinen siihen, että sairastuin. Piti pysähtyä, opetella uudenlainen elämisen rytmi. Opetella olemaan erilainen. Opetella jumalauta siihen että nukkumaan voi mennä huolehtimatta seuraavasta päivästä.

Eli hyvää ja voimaannuttavaa päivää kaikille yrittäjille. Ja miksei viikkoakin, kuukautta ja vaikka vuosikymmeniä. Sitä tarvitsette ja sitä vilpittömästi teille toivotan.

Minä jatkan omaani, Sairaan Koti-Isän Päivää. Saamarin aliarvostettua hommaa sekin.

S*atanan Savotta

Puolisen tuntia jaksan touhuta. Olla jaloillani, laittaa ruokaa, siivota, hoitaa pyykit ja astianpesukoneen.

Mutta tuo puolituntinen haluaa vastapainokseen tunnin istumista. Tai makaamista.

Liekö syy kaikkien nauttimieni kemikaalien vaiko perussairauden. Tiedä häntä. Ärsyttävää ja henkisestikin helvetin väsyttävää kuitenkin.

Noista lääkkeistä jonkin verran luullakseni apua saan, mutta ajoittain tulee tunne että onko se sen arvoista. Kärsisinkö kuitenkin mieluummin kovemmista kivuista kuin nyt? Olisiko parempi täristä, antaa käsien vapista ja vatkata?

Vaikeaa.

Eilen tunsin oloni niin väsyneeksi, että puhuminenkin tuntui ylivoimaiselta. Kolmen vartin päiväunet venähti kahdeksi tunniksi, yö oli melkein kymmenen tuntinen.

Siltikään en koko ajan jaksa. On tämä veemäinen savotta.

Kohta?

Petyin taas, siitä huolimatta että olen tottunut pettymään.

Vaikka olikin niin kutsuttu "long shot". Tutkimuksen tehnyt lääkärikin vaikutti pettyneeltä, olisi kuulemma halunnut olla avuksi. Löytää jotain.

Niin minäkin haluaisin.

Pitäisi olla rikas, tai sitten totaalisesti pohjalla. Mutta olen todennut jo hyvän aikaa sitten, että pohjalla oleminen ei pitkässä juoksussa ole hyväksi.

Vaikka ajoittain tuntuisikin hyvältä ratkaisulta. Jatkan siis vanhaan tapaan. Napsin pillereitä, liimailen laastareita, odotan että jospa se kohta...

Mutta sanonpa vaan että kohta on ajan määreenä aivan helvetin pitkä.

Ainakin neljännesvuosisata.

Automaattiohjaus?

Minulla on 2005 vuosimallin Nissan. Ihan vailla hienouksia. Täysin vailla tehoja ja suorituskykyä, vailla tietokoneita ja avustimia ja uusimpia hilavitkuttimia.

Ratti ja neljä pyörää siinä on. Ja ovet joista osan saa paiskaamatta kiinni. Polkimetkin toimii ja radiosta raikaa rokki, paitsi silloin kun tyttäristä vanhin istuu edessä ja vaihtelee kanavia jumputuksesta jumputukseen.

Meinaan että oppisikohan tuo, siis Nissan, kun sillä ikää jo kuitenkin on, ajelemaan kotipihalta harrastuspaikalle suunnilleen itsestään? Aika monena iltana kun suuntana kuitenkin sama tatami on.

Vaikka itsepä olen kuoppani tähänkin kohtaa kaivanut.

Ja en minä oikeasti valita, oppivatpa uutta, oppivatpa liikkumaan, oppivatpa kunnioittamaan ja oppivatpa itseänsä puolustamaan.

Ja saanhan minäkin siinä samalla joitain kosketuksia kodin ulkopuoliseen elämään. Touhuan ja auttelen mukana, harrastuksena minullekin. Vielä kun jotakuinkin jaksan ja asioista ymmärrän.

Santasport, me tullaan taas. Pian.

Airbnb, perskele

Auton keula osoittaa illalla Ouluun. Ja Oulussa odottaa elämäni ensimmäinen Airbnb.

Ilmankin olisin pärjännyt, luulisin. Mutta halvemmaksi osoittautui kuin hotelli. Ja koska aamupalaa ei tarvita.

Tyttäristä keskimmäinen joutuu jo ties kuinka monennen kerran lyhyen elämänsä aikana tutkittavaksi, ronkittavaksi ja toivon mukaan kuntoon laitettavaksi. Sen verran kauan on alkujaan terveyskeskuslääkärin virheestä alkunsa saanut ammottava reikä tärykalvossa kuuloa heikentänyt.

Kaiken muun kokemansa paskamaisuuden, tutkimisen ja ronkkimisen lisäksi.

Olen 43 vuotias ja isä olen ollut 13 vuoden ajan. Ja vieläkään en ole tottunut siihen että lapsi huutaa kipuaan ja että "auta, isi, auta, vie kipu pois, mie en kestä..."

Jos tapanani olisi rukoilla, rukoilisin nyt. Mutta Waltarin sanoin,
"koska taivaallisista voimista on kokemukseni ollut että he pysyvät vaiti, milloin heitä tuskan ja hädän hetkellä eniten tarvittaisiin, ja maallisten voimien apua on turha pyytää, ellei heille ole tarjottavana etua tai ylistystä minkä he laskisivat apunsa arvoiseksi."

Koitan siis purra hammasta, itken sitten jälkeepäin.

Tai jospa kaikki menisikin nyt hyvin, ilman kipuja ja huutoja ja itkuja? Toivottavasti...

Ajoittain voisi paskamaiseksikin väittää

Kipu on paskamainen kaveri.

Varsinkin kun se on ollut seurana jo vuosikymmeniä.
Varsinkin kun normaalin ihmisen normaaliin kipuun tarkoitetut lääkkeet ei auta.
Varsinkin kun juoksee lääkäriltä toiselle ja joutuu aina pettymään.
Varsinkin kun tarjolla olisi vielä jotain johon ei kuitenkaan ole varaa.

Koska yhteiskunta ja viranomaiset niin ovat viisaudessaan, jakkupuvuissaan ja pikkutakeissaan niin päättäneet.

Ja kun syöt ja imeytytät ihosi läpi niitä joita normaalin ihmisen kipuun ei ole tarkoitettu ja joita jakkupukuiset sinun sallivat, niin ensin ilahdut, sitten petyt, sen jälkeen toteat että parempi tämäkin kuin ei mitään.

Ja kun sairautesi, se jonka vuoksi syöt ja imeytät ihosi läpi pahenee viikosta toiseen. Väsyt, istut, makaat ja jos askellat, askellat horjahdellen, että kohtapa minä taas kaadun ja jos en niin ainakin melkein.

Niin että paskamaiseksi tätä ajoittain voisi väittää.

Onneksi on kuitenkin pilkahduksia. Kolme pientä ja yksi niitä vähän isompi. Muuten olisi kaksin verroin vaikeampaa.

Pystyisimpä sen niille kaikille kertomaan.

Muistoihin, toivottavasti

Muutamia aikoja sitten mietin pitkän automatkan järkevyyttä kun kyydissä on pieni lauma tyttäriä.

Että jaksavatko, arvostavatko, ovatko toisillensa ihmisiksi? Ja minulle ja minä niille?

Kannatti, jaksoivat, arvostivat, olivat ja olimme ihmisiä ja ihmisiksi. Uusia maisemia, uusia kokemuksia, yhdessäoloa. Nauroimme ja ihmettelimme, nautiskelimme ja juhlimme.

Toivottavasti jää niillä jonnekin aivolohkojen syövereihin, jotta muistaisivat isona. Niin reissun kuin minutkin. Silloin suunnilleen normaalina isänä ja ihmisenä. Sellaisena joka jaksoi olla ja ottaa osaa. Sellaisena joka jotenkin toimi, ei ollut niin kovasti epäkunnossa.

Tuon vajaan viikon ja reilut tuhatkolmesataa kilometriä.

Tuhatkolmesataa kilometriä

Tästä viikko eteenpäin.

Ja kuukausia suunniteltu, ja puhuttukin reissu alkaa.

Onko järkeä lähteä viikoksi tien päälle 7, 11 ja 13 vuotiaiden kanssa, siitä voi olla toistakin mieltä. Nissanin keula kuitenkin osoittaa pohjoisia, mutkaisia, vuorisiakin teitä yli 1300 kilometrin verran.

Maisemat. Niitä lähinnä lähdemme katselemaan. Ja kun tila on mikä on, ei ole lainkaan varmaa että enää ensi kesänä autoilemaan pääsisimmekään.

Otan siis tuon viikon ainoastaan mahdollisuutena. Uusille asioille ja kokemuksille. Ja yhdessä olemiselle tyttärien kanssa.

Niin kauan kun vielä jaksan ja niin kauan kun on vielä mahdollisuus.

Tunteiden viikko

Pienimmällä oli viimeinen eskaripäivä.

Täynnä tunteita siis ollut, tämä viikko. Niin pienellä kuin isommillakin. Itku silmässä, ja välillä nauraen, ovat tarhan tädit viime päivät menneet.

Ja minäkin. Myönnän.

Kahdeksan vuoden ajan, kaikkia kolmea yhtä aikaa, kahta kahdestaan ja puolet siitä pelkästään tuota pienintä - samaan taloon. Se on pitkä aika. Ei siis ihme että täynnä tunteita.

Lähinnä kiitollisuutta.

Siitä että ovat omalta osaltaan ottaneet osaa noiden kolmen kasvattamiseen. Opastaneet ja opettaneet ja tarvittaessa niille olkapäätä tarjonneet. Pitäneet huolta.

Siksi varmaan osin haikeus ja osin tyytyväisyys. Ja itku silmässä.

Ja samalla kun vuodet on kuluneet tuolla pienimmällä, on isoin astumassa yläkoululaiseksi ja keskimmäinenkin jo viidesluokkalaiseksi.

Kasvaahan ne, väistämättä. Ja vaikka porukalla kompuroimme taas kohti uutta ja erilaista, en aio itseäni ihan tarpeettomaksi vielä julistaa.

Vaan koitan oppia siinä mukana ja jatkaa iloitsemista siitä kun ne itsekin koko ajan oppivat.

Aikakauden loppu

Tähän ikään mennessä olen oppinut, että jonkin aikakauden loppuessa yleensä toinen alkaa.

Yhden loppuminen alkoi eilen tuntua olevan taas lähellä.

Kun istuimme tyttäristä pienimmän kanssa koulun salissa, sadankolmen muun vastaavan ihmisenalun seassa. Opettajaan tutustumassa ja luokkatovereita jännittämässä.

Sen eskariporukka on ollut hyvä ja tiivis.

Siksi naureskelimme muiden aikakauttaan lopettavien kanssa, kun tuo  eskarilaisten porukka pikkuhiljaa kerääntyi jonoon saman opettajan taakse - kymmenen kertaa ilosta hihkuen ja läpsyjä aina uudelle jonoon tulijalle jakaen.

Liekö viisaasti tekivät, rehtori ja muut.

Tämän pienimmän kasvun olen onnekseni saanut katsoa ihan vierestä, alusta alkaen. Jotain hyvää siis sairastamisestakin löytyy.

Vaikkakaan ihan joka hetki en itseäni onnekkaaksi ole tuntenut, sen verran erilainen se on kuin molemmat siskonsa. Hankalaksikin saattaisi joku väittää. Itsepäiseksi ja määrätietoiseksi ainakin.

Nyt tuntuu että pahin jännitys asiassa on omilla harteillani - elokuun kahdeksantena tytär aloittaa sen oman uuden aikakautensa.

Samalla alkaa omani. Ainakin erilainen, luulen.

Nurinkurin-päivä

Menin hakemaan eskarilaista.

Yksi tarhan tädeistä (suonette anteeksi kaikki itseäni nuoremmat päiväkodeissa työskentelevät) istui nuorempien välipalapöydässä paita väärinpäin yllään.

Meinasin asiasta mainita, koska tuttuhan täti on, jo kahdeksan vuoden ajalta kun kolme tytärtäni, osin yhtä aikaa ja osin vuorollaan ovat samaisessa päiväkodissa kasvaneet.

Seuraavassa huoneessa oli läjä vieläkin pienempiä ihmisenalkuja. Ja silmiini pisti ainakin yksi kirkkaanvärinen peruukki ja lisää väärin päin päällä olevia vaatteita. Kolmannessa huoneessa, siinä missä eskarilaiset omenoitaan puputtivat, istui omani täti pyjamassaan, lapset vaatteet väärinpäin, osa naamiaispuvuissa ja osa kasvot maalattuina.

Ja ainakin omani silmistä paistoi ilo ja riemu.

Mietin taas, kuinka onnellinen olen saanut olla siitä, että akkalaumani on saanut siellä olla. Oppimassa ja leikkimässä, liikkumassa, näyttämässä ilojaan ja surujaan. Ja kasvamistaan.

Ja kuinka tyytyväinen olen vuodesta toiseen ollut siitä, että laumaa on ollut opettamassa, leikittämässä ja liikuttamassa suuri määrä ammattilaisia. Silti osoittaen ymmärrystä ja empatiaa, kovuuttakin tarvittaessa. Omalta, ajoin isoltakin osaltaan vaikuttamassa siihen millaisiksi tyttäret ovat kasvaneet ja ovat kasvamassa.

Seuraavan kerran kun joudun lukemaan päiväkodeissa työskentelevien ihmisten ahdingosta, tulen taatusti muistamaan väärinpäin puetut vaatteet, värikkäät peruukit ja pyjamissaan istuvat kasvatuksen ammattilaiset.

Sellaisen vaikutuksen ovat minuun tehneet, nämä nykyiset ja lukuiset aiemmatkin.

Enkä osaa tämän enempää kiitollisuuttani heitä kaikkia kohtaan osoittaa. Tai ehkä otan itseäni niskasta kiinni ja sanon tämän saman silloin kun viimeinen tarhapäivä koittaa.

Tarralenkkarit

Tauti jonka ristikseni olen aikanaan saanut, elää omalla tavallaan omaa elämäänsä.

Joskus tulee eteen asioita joista suoriutuminen vaatii äärimmäistä keskittymistä, jos edes silloinkaan ottavat järjestyäkseen.

Paidan hihan napin napittaminen. Kengännauhojen solmiminen. Joskus jopa puhuminen.

Lääkkeitä minuun on pumpattu viidettäkymmenettä eriä, päähänkin on johtoja asenneltu. Silti elän, tai siis joudun elämään siinä toivossa, että ehkäpä seuraavalla reseptillä, tai edes sitä seuraavalla.

Tai sillä jonka saisi apteekista ulos kuudellasadallakahdellakymmenelläseitsemällä eurolla ja kolmellakymmenellä sentillä - ja se ei edes niitä paljon puhuttuja kiksejä toisi, saattaisi vain vapinaa rauhoittaa ja kipuja karkoittaa.

Odotellessa koitan keksiä keinoja joilla sairauttani piilottelen, etten ihan sekavalta tai humalaiselta näyttäisi.

Ja laitan tarralenkkarit ostoslistalle. Kai niitä aikuistenkin kokoja tehdään.

Pitkät viikonloput

Näillä kymmenillä erilaiset juhlapyhät, uskonnolliset tahi ei, ovat aika lailla erilaisia kuin aiemmin.

Lasten juhliksi ovat ainakin minun mielessäni muuttuneet, joulu, vuoden vaihtuminen, pääsiäinen ja juhannuskin.

Sellaisiksi, että koitan tehdä niille jotain erilaista, mitä muistaisivat pidemmänkin ajan päästä. Ei vain pelkästään seuraavaan sunnuntaihin saakka. Vaikeaa, olo kun on mitä on, sairauden mennessä kuvitteellisella seurantaan tarkoitetulla asteikolla ylös ja alas, sivullekin.

Eli pääsiäispupu ensi yönä munia piilottakoon, jättäköön lapun jossa pienimmälle selittää tuntevansa koiralauman jäsenet jo niin hyvin etteivät haukkuneet. Varokoon piilottelemasta kahvinkeittimeen tai pesukoneeseen. Sellainenkin saattaa olla mahdollista, näin minulle eilen kuusivuotiaan innolla kerrottiin. Ja varoiteltiinkin.

Kun elämä on muuttunut yhdeksi pitkäksi viikonlopuksi, ei pitkä viikonloppu normaalista elosta poikkea.

Muutoin kuin suklaisille munille piilopaikkoja huonolla mielikuvituksella suunnitellen.

Oppisiko pehmeämmäksi

Välillä tunnen olevani paska vanhempi.

Pitäisi jaksaa, kaiken muun keskellä touhuta ja leikkiä. Keksiä järkevää tekemistä kolmikolle. Kommunikoida muutenkin kuin kysymyksin, tiuskien tai huutamalla.

Ja kun kolmikosta kukaan ei ole toisensa kaltainen, ovat nuo kolme tapaa ihan liikaa käytössä.

Yksi, melkein teini, tiuskii ajoittain ja vaikka tiedän ettei saisi, tiuskin ajoittain takaisin. Toinen, riski kymmenvuotias on suurimman osan ajasta ajatuksissaan ja rystyset punaisina minä koittamassa puristaa siitä ulos kokonaisia virkkeitä parin sanan lausahduksien sijaan.

Ja tuo pienin on vielä sen verran pieni että se elää hetkessä. Usein ajattelematta mitä toinen käsi tekee samaan aikaan kun toinen käsi on jo ihan toisaalla. Ja aivot jo suunnittelemassa kolmatta ihan yhtä tärkeätä juttua.

Koita siinä sitten toimia jollain tavalla välimaastossa, valtakunnansovittelijana valtakunnankanslerin asemasta. Sanon että vaikeaa on.

Huutaminen on liian helppoa, liian nopea ratkaisu kuhunkin tilanteeseen. Kun vielä oppisi, ja jotenkin oikealla tavalla pehmenisi.

En minä nyt ihan koko ajan täällä kuitenkaan karju. Mutta vähänkin on liikaa.

Koska haluan että ne minusta välittävät vielä jatkossakin. Silloinkin kun olemassaoloni ei enää niille ole niiden oman olemassaolon ehto.

Outo tapaus

Ihminen, ainakin suomalainen, on aika outo tapaus.

Kun tuntuu ettei toista ihmistä osata ottaa lainkaan huomioon, ei osata asettua kanssaihmisen asemaan, miettimään sitä mikä saattaisi olla naapurillekin hyväksi. Eikä pelkästään itselle.

Outo tapaus ajattelee, että jos en minäkään niin ei sitten muutkaan. Kun outo tapaus on joskus joutunut kärsimään ja kärvistelemään niin oudon tapauksen mielestä kenenkään ei koskaan tule päästä helpommalla, saatana.

Outo tapaus valitsee itselleen sopivia ajattelumalleja ja puolustaa niitä vaikka hautaan saakka. Ei puhettakaan että voisi edes hiukkasen avata outoa mieltään ja ottaa sinne ajatuksenripauksen toisen mielipiteestä.

Tai antaa sen toisen edes olla sitä omaa mieltään.

Oudon tapauksen mielestä elämä on pelkkä sarja omia valintoja jotka johtavat nykytilaan. Outo tapaus ajattelee, että oma moka, mitäs läksit, oma valintasi... Kykenemättä uhraamaan ajatustakaan sille että joku ei valitse vaikkapa joutua onnettomuuteen tai valitse esimerkiksi sairastua.

Toivon sydämeni pohjasta outojen tapausten vähenevän, muuttuvan solidaarisemmiksi, oppivan ottamaan lähimmäisensä ja heidän elämäntilanteensa ja olosuhteensa huomioon.

Ja jos johonkin olemassa olevista jumalista uskoisin, niin voisin vaikka vannoa jonkun niistä nimeen että omat tulevaisuuden tekijäni koitan opettaa elämään toisin.

Kaikilla on yhteinen tulevaisuus

Suomea pidetään hyvänä ja tasa-arvoisena maana asua. Tai ainakin me suomalaiset tunnumme itsellemme niin uskottelevan.

Kaukaa katsottuna varmasti onkin, hyvä ja tasa-arvoinen. Mutta päivästä toiseen löytyy asioita, niin isoja kuin pieniäkin, joiden kertoma sanoma kertoo kaikkea ihan muuta.

Isossa mittakaavassa nainen on edelleen - siis vuonna 2018 - aivan eri asemassa kuin mies. Siitä esimerkkinä vaikkapa keskustelu raiskauslain muuttamisesta. Media täyttyy setämiehistä kertomassa siitä miten naisella on hyvä ja turvallinen olla. Setämiehet kun eivät joudu elämään pelko takaraivossaan siitä miten lapset ja nuoret pärjäävät.

Ja entäpä taloudellinen tasavertaisuus? Tottakai joillain on enemmän kuin muilla. Jotkut tekevät itsensä eteen enemmän kuin joku muu. Mutta yhteiskunnan silmissä kaikkien pitäisi olla tasa-arvoisia.

Rikkaan lapsella on paremmat edellytykset saada niin sanottu hyvä koulutus. Toisen asteen koulutuksen maksuttomuudesta puhutaan paljon, mutta tekoja sen eteen näkyy vähän. Ja ei peruskoulukaan täysin maksuton ole. Aina on retkiä, näytöksiä ja teemapäiviä joita jotkut joutuvat jättämään väliin ihan vaan siksi ettei rahat niihin riitä. Ja niitä, joiden lapset eivät saa käyttöönsä oppikirjoja koska aineen opettaja varaa kirjat aina omalle luokalleen.

Enkä ala tässä paasaamaan siitä miten eri värinen ihminen ei saa osakseen sellaista kohtelua joka edes liippaisi läheltä inhimillisyyttä.

Sanonpa vain että suomalaisten pitäisi osata katsoa yhteisiä asioita kauempaa, toisilla silmillä, ottaa huomioon itsensä lisäksi myös toiset, toisten lapset ja kaikkien yhteinen tulevaisuus.

Elämisen oppia

Koitan osaltani kasvattaa kolmea tytärtä. Osaltani sanon siksi, että pikkuakkojen perhepiiri on laaja: Minä, vaimontapainen, niiden äiti ja äidin mies.

Sitä osuutta, mikä minulle kolmikon kasvattamisessa on suotu, koitan luonnollisestikin hoitaa parhaan kykyni mukaan. Pelisäännöt perheissä ja perheiden kesken on jokseenkin selvät - pahoja yhteentörmäyksiä ei onneksi ole tullut.

Mutta vaikka itse ja muutkin niiden lähellä koittaa tehdä parhaansa, on yhteiskunta ja kanssaihmiset aina valmiina vähän potkimaan.

Sanomaan että ei noin, vaan tee näin taikka niin.

Koulun suhteen törmää viikoittain asioihin, joiden suhteen saatamme joutua yllyttämään tyttöjä olemaan edes vähän vastahankaan. Avaamaan suunsa ja olemaan parhaassa tapauksessa avoimesti eri mieltä. Solidaarisuuden puute ja kaikenlainen tasa-arvon puuttuminen päällimmäisinä.

Ja jos koulun suhteen sattuu olemaan hiljainen viikko, niin media antaa varoittamisen aiheita. Solidaarisuudesta, toisten huomioon ottamisesta, tasavertaisuudesta ylipäätään. MeToo, avioliittolaki, aktiivimalli, naisten oikeudet, mitä kaikkia näitä nyt onkaan.

Mutta ennen kaikkea varoittamisen aiheita ihmisistä. Siitä miten ihmiset ovat erilaisia, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Siitä että on ihmisiä jotka vähät välittävät kaikesta siitä mitä koitamme tytöille opettaa.

Ja että maailma on täynnä ihmisiä jotka ovat valmiita polkemaan toiset jalkoihinsa saavuttaakseensa omat, erilaiset tavoitteensa.

Kaikkeen en, ja emme, pysty niitä valmistamaan. Pystyn, ja pystymme pelkästään antamaan elämisen eväiksi parhaaksi katsomamme opit, ohjeet ja ennenkaikkea arvot.

Raha, politiikka ja hyvät suhteet

Tasa-arvo tai tasavertaisuus.

Kumpikaan ei vieläkään, jonkun herran vuonna 2018 ole todellisuutta.

Ne jotka kokevat olevansa tasa-arvoisia ja tasavertaisia kanssaihmisensä kanssa vähättelevät niitä jotka eivät samoin koe. Molemmista puhutaan ja molemmista väitellään. Molempien takia uhriudutaan ja aina on niitä joiden mielestä kummassakaan ei pitäisi olla valittamista.

Mutta kun on.

Lapset ovat eriarvoisia. Naiset ovat eriarvoisia. Sairaat ovat eriarvoisia ja vanhukset ovat eriarvoisia.

Raha, politiikka, suhteet ratkaisevat.

Sen kenen lapsi saa käydä koulua terveessä ympäristössä. Sen kenen vaimo tai tytär joutuu pelkäämään. Sen kuinka nopeasti ja kuinka hyvää hoitoa saat. Ja sen, saatko elää elämäsi viimeiset ajat ihmisen arvoisesti.

Tai sitten koitamme ottaa opiksi ja opetamme lapsillemme toisin. Meillä muilla kun kykyä muutokseen ei näytä olevan.

Vilu, nälkä ja kauhu

Tekisi mieli marmattaa.

Mutta kun tuntuu että viime aikoina ei muusta oikein ole ollut aihetta kirjoittaa.

Välillä vaikuttaa että koko maa on ihan sekaisin. Ihminen polkee toista, kuvainnollisesti tai ihan fyysisestikin. Pakkopalautukset, leikkaus-politiikka, työttömien kurittaminen, rasistit... Potkuja päähän sinne ja tänne.

Ja jos koko maa on sekaisin, niin sekaisin on myös kotikaupunkini. Tai ehkä ajoittain jopa enemmänkin. Kepu-mafia ja hyvät veljet johtavat kaupunkia rautaisella otteella, uudistuksia ja päätöksiä tehdään raha, ei ihminen edellä. Koitetaan tehdä ihmisen elämästä koko ajan pikkuisen hankalampaa, niin valtakunnan mittakaavassa kuin paikallisestikin. Isommat vievät ja pienemmät koittavat parhaansa mukaan vikistä.

Luin jostain, että maailma ei tule loppumaan mihinkään luonnonkatastrofiin, vaan että maailma lopettaa hiljalleen itse itsensä, eliitin porskuttaessa ja pienten ihmisten täristessä vilusta, nälästä ja kauhusta.

Nyt tärisen itse vain kivusta sekä helvetillisen aivosähkövaurioni takia. Viluun ja nälkään onneksi on vielä matkaa. Kauhu sitä odotellessa on jo olemassa.

Kun lumet katolta tipahti

Katselit suoraan silmiin. Ihan kuin jotain olisit maailmasta ja minusta ymmärtänyt. Puolen tunnin vanhana.

Katseessasi oli tarkkuutta. Samaa mitä edelleenkin on. Ja samalla jotain syyttävää, näytit ajattelevan että minunhan syytä se oli, se että piti aluksi huutaa ja rääkyä ja olla riepoteltavana.

Kasvoit liiankin nopeasti älykkääksi, ymmärtäväiseksi, sarkastiseksikin. Vauvasta lapseksi ja lapsesta nuoreksi.

Kolmetoista vuotta on pitkä aika. Ja pitkän ajan sisään on mahtunut ihmiselämän verran asioita, hyviä ja huonojakin. Silti ei ole kulunut päivääkään etten olisi sinua ja siskojasi ajatellut ja rakastanut.

Ja ollut sinusta ylpeä.

Hyvää syntymäpäivää, sinulle, jonka katolta pudonneet lumet maailmaan säikäytti.

Joutomies

Koen olevani joutomies.

Sellainen, joka osansa yhteiskunnalle on jo antanut ja enemmänkin. Joutomiehisyyteen minut vei vaivat ja sairaudet, saadut ja perityt. Pääosin kuitenkin siis asiat joihin itselläni ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa.

Ja vaikka joutomies olenkin, luulen silti tekeväni paljon.

Vaimontapainen käy töissä, merkittävässä, kaikkia aina joskus koskettavassa ammatissaan. Ja häntä siitä arvostan. Kolme tytärtä tekevät omaa työtään, opiskelevat, oppivat ja leikkivät ja nämä niille suotakoon.

Ja minä koitan pitää, vaihtelevalla menestyksellä, kotia suurinpiirtein pystyssä ja huomaan joutomiehisyyden olevan joskus aliarvostettua. Työstä käyvää ja palkkana hyvä mieli itselle - aina kun huomaa pystyneensä ja joskus jopa onnistuneensa. Varsinkin silloin kun kukaan muu ei huomaa.

Minua ei viime aikoina kansaa puhuttanut aktiivimalli onneksi koske. Kyllä ei ole pelkoa siitä etteikö joutomies työllistymään joutomiehisyydessään pystyisi. Halutessaan. Joutomies kun loppujen lopuksi saa aika vähän mutta antaa vähästään enemmän.

Omertan laki

Rovaniemeläisessä kunnallispolitiikassa vallitsee tiukka vaiteliaisuus.

Kaupunginhallitus, parisen viikkoa sitten, päätti korottaa perusturvajohtajansa palkkaa tuhannella eurolla kuussa.

Sittemmin olen kuullut perusteluita jos jonkinlaisia - ja olkoon: kenties mies paikallaan ja peräseinäjoellakin maksetaan enemmän ja niin edelleen. Mutta tapa miten tuohon tuhanteen euroon päädyttiin, kuulostaa kadunmiehen korvaan suoranaiselta suhmuroinnilta.

Kaupunginhallituksen keskustalainen jäsen esitti alkuperäistä korotusesitystä huomattavasti suurempaa korotusta ja sai esitykselleen tukea, liikuttavasti yli puoluerajojen.
Minua ei yllätä porvarin ahneus, mutta se että perusturvajohtajan henkilökohtaisiin talkoisiin lähti mukaan myös vasemmisto. Sitä ei vannoutunut vihervassari ymmärrä.

Mutta tämä rovaniemeläinen Omertan laki, siitä pidetään tiukasti kiinni. Perusteluita kaupunginjohtajan yli kävelemiselle ei toistuvista kyselyistä huolimatta saa. Olisiko sitten niin ettei peusteluita oikeastaan ole.

Muita kuin Hyvät Veljet. Ja nähtävästi nykyään myös siskot.

Kaupungin porvarihallitus

Vannoutuneen ja solidaarisuuteen uskovan vihervassarin on mahdotonta ymmärtää kaupunginhallituksen viime maanantaista päätöstä korottaa perusturvajohtajan palkkaa.

Uutisista löytyi toki (kaupungin tiedottamat?) perustelut, mutta ainakin tavallisen tallaajan kantilta katsottuna olivat ne jokseenkin heppoiset.

Ja vaikka vannoutunut, solidaarinen vihervassari jossain ulottuvuudessa korotuksen ymmärtäisikin, olisi tuossa ulottuvuudessa ihmeteltävää myös siinä, miksi kaupunginhallitukselle ei riittänyt kaupunginjohtajan alunperin esittämä korotus?

Korotus on muistaakseni 15 prosentin luokkaa, kun samaan aikaan esimerkiksi eläkkeet nousivat 0,55 %. Keskustalaisen pääministerin nykyisen ns. hallituksen alkutaipaleina esittämä vetoomus kaikkien osallistumisesta talkoisiin ei nähtävästi taaskaan Rovaniemellä aiheuttanut kaupungin porvarihallituksessa minkäänlaista omantunnon liikehdintää.

Eli ei mitään uutta auringon alla.

Arto 2.0

Saan päivityksen.

Edellinen versio vetelee viimeisiään, taitanee olla päivistä kiinni milloin stimulaattori sammuu ja pienen pieni sähkövirta rinnasta aivoihin lakkaa.

Olen toki kokeillut miltä se tuntuu. Siis kun virta pysähtyy.

Ja todennut, että muutaman vuoden takainen yhdeksän tunnin leikkaus ja sitä seurannut pitkä toipuminen saattoi olla kaiken sen arvoinen.

Arto 2.0 tulee olemaan langaton, itse ladattava. Ja onneksi ja toivottavasti ei mikään etäluettava. Äppiä en edelleenkään saa ja ylikansalliset yhtiöt eivät virrankulutusta seuraa.

Aika scifiä tämä SoTe. Ainakin minun kohdalla.

Miesten mielipiteet

Jos olet aiemminkin tekstejäni lukenut, ei liene tule yllätyksenä että uskon miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon. Kaikessa.

Yhtenä tekijänä on toki se, että kolmea pientä naista yritän parhaani mukaan osaltani kasvattaa. Ottamaan vastaan kaikki se sonta mitä tulevaisuudessa tulevat vastaanottamaan.

Karvani nousevat pystyyn aina kun törmään, lähinnä somessa, ihmisiin, lähinnä miehiin, jotka kaikessa tyhmyydessään koittavat vakuuttaa, lähinnä itselleen, että Suomessa vuonna 2018 on tasa-arvon suhteen kaikki hyvin.

Mutta kun ei ole.

Toivon että lapseni saavat jonain päivänä elää yhteiskunnassa jossa esimerkiksi nainen saa samasta työstä samaa palkkaa kuin mies. Ja ettei kukaan kolmikostani koskaan tulisi määritellyksi jonkinlaiseksi pelkästään siksi että sattuu olemaan nainen.

Tähän jaksan, huolimatta keski-ikää lähestyvien miesten mielipiteistä, edelleen uskoa.

Tai ehkäpä juuri siksi. Ehkäpä tulevat polvet olisivat edes hitusen viisaampia.